"Älkää puhuko minun kanssani rahavaroista", alkoi rouva Printfell.
"En, minä tahdon vaan koettaa hankkia rahaa". Ja nyt kertoi hän aikeensa kaupita itse kukkiansa.
"Hm, en tiedä kenen tykö menisitte. Ahaa, hiljaa! … hm, se ehkä käy päinsä' … kas niin, Millerin tytön luokse, tuon mamsellin, joka elää ilossa ja riemussa ja joka päivä herkullisesti, hän kyllä tarvitsee kukkia. Ihmeellistä tuon Millerin kanssa; Katri tietää koko historian sisältä ja ulkoa; sillä katsos, tyttö ei ole niiden oma tytär, vaan jonkun eläinkuljettajan tahi silmänkääntäjän tytär, joka söi palavia tappuroita ja kehräsi silkkinauhaa suustansa… Eikös se niin ollut, Katri?"
"Oli, rouva kulta".
"Hm, — se oli niinkuin sanoin, silmänkääntäjä. Mutta nyt on välttämätöntä että Dora menee sinne, ja näyttää kunnolliselta ja ottaa hyvän maksun".
Dora vapisi kuin haavanlehti; jotain selittämätöntä oli siinä kauhussa, jota hän tunsi tuota tyttöä kohtaan, häntä, jonka hän joka päivä näki kadun toisella puolella. Hän olisi mennyt mihin hyvänsä mielukkaammin, kuin sinne. Vaan mitä oli tehtävänä? Siitä hän oli varma, että hänen piti tavata naisia, ja hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin totella ja uskoa, vaikka täti Printfelliä.
Hän pääsi viimein vapaaksi tätin pitkästä kertomuksesta, ja meni alakuloisempana ja surullisempana kuin milloinkaan ennen, niin raskaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut osaansa; mutta se oli välttämätöntä, sillä äitinsä täytyi saada apua, tuli se mistä hyvänsä.
Hiljaa hiipi hän matoilla peitettyjä rappuja ylöspäin kamreerin kerrokseen, kolmannessa kerroksessa; sillä toisessa asui hyyryläisiä, kuin kamreeri piti terveellisempänä asua ylempänä ja oli itse valinnut sen paikan.
Hän huokasi syvästi ja tunsi tuskan koko ruumistansa vapisuttavana; vihdoin naputti hän ovelle.
"Astukaa sisään!" kuului miehen ääni.