"No niin, saamme kyllä aikaa keskustellaksemme siitä asiasta; mutta minä en käsitä nyt sinua; sinä olet niin liikutettu, sinä olet entisestään aivan erilainen."
"Niin, mamma, minä olen erilainen. Mutta antakaa minun istua itsekseni vierashuoneessa, niin kaikki menee hyvin päin, kun saan miettiä yksistäni."
Dora meni vierashuoneesen.
Kynttilät olivat viritetyt kruunuissa rikkaan kamreerin asunnossa, ja valo loisti sieltä niin kirkkaasti, että Dora näki melkeen jokaisen esineen huoneessaan valaistuksi. Mutta ikkunainpeitteet laskettiin ales, ennenkuin hän siinä lainehtivassa joukossa taisi ketään tuntea.
"Eipä siinä ollutkaan hän," kuiskasi tyttö, "siinä oli sama herra, joka nuhteli palvelijaa, hän se oli. Jumala olkoon hänen apunsa ja turvansa, niin jalon ihmisen! Jumala palkitkoon häntä siitä, mitä hän silloin sanoi, ylevästi hän teki!"
Nyt näki hän varjon näyttäytyvän ohuilla, maalatuilla ikkunavaatteilla.
"Hän on tuo kopea, kovasydäminen tyttö, hän, joka, vaikka itse köyhänä syntynyt, pilkkaa köyhiä … niin, siitä olen varma, se on hän, minä tunnen hänen hoikasta vyötäisestä ja hiuspukimesta kutrit kaulan ympärillä, ja kukasta kuin otsaseppele. Nyt kääntäytyy hän … niin, hänpä se on."
Vielä yksi varjo näkyi … ja Dora luuli tuntevansa hänen, jonka hän piti hyväntekijänänsä.
Tuntui kuin tikarinpisto sydämessä, nähdessään ne molemmat varjot seisovan ikkunan luona, ikäänkuin ne olisivat vaipuneet innokkaasen keskusteluun.
"Miksikä? Miksi tuntuu se niin kipeältä?" kysyi hän itseksensä ja laski kätensä sydämellensä; "miksi? Hyi, Dora, sinua vaivaa kateus … aivan niinkuin mamma sanoi. Ei, ei, ei se kuitenkaan ole kateus… Ei, ei se ole kateus," kertoi hän toistamiseen, ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, että hän oli selvällä tunteistansa siinä tuokiossa.