Viimein tuli ukko Sakari vuoteen omaksi ja … kuoli.
"Mutta," virkkoi Sakarin muori vähän aikaa jälkeen hautajaisten, "minä en voi milloinkaan olla ajattelematta Annaa, pientä tyttöäni. Tietysti hän on onnellinen, mutta totta kuitenkin hän muistaa vanhempiansa".
"Jumala tiesi, äiti; kyllä Anna on unhottanut meidät kaikki".
"Ei, Antti, se on mahdotonta … sitä hän ei voi; sillä ei Jumala ole niin löyhästi yhteen sitonut vanhempia ja lapsia, että he eivät muistaisi toisiansa. Tiedätkös, Antti, minä haluaisin häntä nähdä ennen kuolemaani. Herra Jumala, en voi ennen kuolla … niin paljon minä tunnen".
"Oi, mutta sinne on pitkä matka; ja ilman sitä ei äiti voi sinne yksin matkustaa".
"En, se on tietty; mutta saathan sinä hanttia sinne matkakuorman, ja sitten voin minä mukana seurata".
Antti nauroi.
"Minä luulen että äiti arvaa".
"Mitä pitäisi minun arvaaman?"
"Hm, minä aion naida".