"Jopa nyt jotakin! Aiotko sinä naida? Sinä olet vaan lapsi".
"Vaan lapsi, äiti? Olenhan jo kolmenkolmatta vuotinen," nauroi tuo reipas nuorukainen.
"No onko sen niin hirmuisen kiiru … etkö voi odottaa?"
"Mutta, äiti, jos minä nyt toimitan teille siveän pojan-vaimon, joka hoitaa mummoa vanhuudessansa ja olisi Annan sijassa, niin ei tarvitsisi matkustaa."
"Annaa en kuitenkaan saa milloinkaan takaisin … hän oli minun lapseni; ja miten olikaan … vaikka Jumala siunatkoon isää, jossa hän nyt lepää! … niin ei milloinkaan ollut hyvä välimme, sitten kuin hän antoi jäädä tytön sinne."
"Mutta sehän oli hänen onneksensa?"
"Niin, kuka sen tietää … vaikka niin isä luuli, hän teki sen hyvässä tarkoituksessa, hän; mutta Jumalan yhdistämiä eivät ihmiset saa eroittaa; ja jos joku on yhdistetty, niin ovat vanhemmat ja lapset, niin paljon minä tiedän, sillä sitä tyttöä en koskaan unhota."
"Niin mutta, äiti, se ei ole oikein."
"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän että olen lapsen äiti, ja Jumala ei ole kieltänyt äitiä lastansa rakastamasta ja ikävöimästä; paitsi sitä antaa Jumala kasvaa ihmisien kuin yrtit maassa, eikä ole sovelias ympätä vierasta oksaa vanhaan puuhun, sen sanoin Sakarille monta monoista kertaa; ja vaikka hän sen aina piti tuulen tuomana, niin … kosketti se usein hänen sydäntänsä."
"Sitä minä en milloinkaan taitanut huomata."