"Mutta minä uskon sen, minä tiedän sen paremmin."
"Miten niin, äiti?"
"Niin, kuuleppas, yöllä ennen hänen kuolemaansa istuin minä takan ääressä pitääkseni valkeata vireillä. Minä luulin hänen makaavan; mutta silloin pyysi hän tulemaan minun luoksensa. Minä en saa laisinkaan lepoa, sanoi hän, jos sinä luulet minun tehneen väärin jättäissäni tytön pääkaupunkiin … kenties hän nyt ylpeydessä ja ylellisyydessä kadottaa iäisen autuutensa; mutta, äiti, sano minulle, luulethan ehkä sinäkin että minä tein aivan vointini mukaan? Mitä muuta piti puhumani, kuin lohdutuksen sanoja … niin, minä sanoin hänelle, että minä uskoin olevan sen Jumalan tahdon, muutoin ei olisi se niin tapahtunut. Mutta Jumala tietää, sen sanoin vaan lohduttaakseni ukkoani. Jos se oli väärin, niin ei hän sentähden saa ankaraa tuomita; sillä hän tarkoitti hyvää, ja Jumala ei katso seuraukseen, vaan tarkoitukseen."
"Ajattelemme sitä, äiti … ajattelemme sitä asiata; sillä niin ette saa sanoa, äiti, kuollessanne," virkkoi Antti ja taputti äitiänsä olkapäähän.
"Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, Antti! Jumala siunatkoon sinua … sinä olet kuitenkin sievä poika … ja hän on Tilta Mäntyjärvi-raivauksella, jota sinä mielit?"
"Niin on, äiti."
"No niin, hän on kyllä oivallinen; hänellä on viisikymmentä riksiä perintöä vanhan Topiaksen jälkeen tunturituvalla."
"Niin minäkin luulen; mutta se paras on, että hän on sievä ja ahkera tyttö."
"No, se on tietty; mutta ei rahojakaan ole halveksiminen; ja hänellä on kaksi lehmää ja vähän muutakin, niin että se kyllä auttaa."