Tuon hyvän katteinin rouvan toiveista huolimatta kävi parantuminen kovin hitaasti, ja kukkasista saatu säästö loppui. Sitten ei löytynyt mitään apua, ja Jumala ei näyttänyt millään uudella ihmeellä tahtovan auttaa köyhiä, unhotettuja olentoja.
"Mitä on meidän tekeminen, mamma?" kysyi Dora, joka mitä kauimmin viivytteli rahavarojen huonon, surkean tilan ilmoittamista äitillensä.
"Toivotaan Jumalaan," sanoi äiti. "Hädän suurimmallaan ollessa on apu lähinnä."
Mutta nyt ei se näyttänyt toteuntuvan.
Äiti ei toki milloinkaan joutunut neuvottomaksi; hän mietti miten tekisi, ja vaikka se tuntui vaikealta täytyi apu löytyä.
"Toiset, Dora kultani, panevat kalujaan pantiksi; sitä en minä, Jumalan kiitos, ole tarvinnut vielä tehdä… Nyt ehkä tarvitaan."
"Mitä veisimme pantiksi, mamma?" oli vastaus, ja tyttö katseli tutkivasti ympäri huonetta eikä huomannut yhtään kapinetta, joka olisi ollut panttitavaran arvoinen, sillä sen piti hänen käsityksensä mukaan olla hopeaa tahi kultaa … eikä mamma suinkaan tahtonut milloinkaan ajatella vihkisormuksensa panttaamista … ainoa kulta mikä hänellä oli. "Mitä siis, mamma?"
"Niin, lapseni, tietty on että sen panemme pantiksi, mitä vähimmin tarvitsemme, ja sitten…"
"Sitten välttämättömimpiä, kunnes mitään ei ole; mutta me tarvitsemme kaikki mitä meillä on."
"Ei, lapseni. Tiedäthän että sohvan takana vierashuoneessa tallitetaan jotain, jota emme tarvitse, kun emme voi sitä käyttää."