"Papan sapeli?"
"Niin, papan sapeli. Tiedätkös, minä luulen sillä kyllä olevan arvoa, sillä pappa sai sen kenraali v. Döbeln'iltä Suomen sodassa. Niin, lapseni, se on kuulunut niin mainiolle miehelle, ja ilman sitä on kahva siinä hopeata."
"Mutta ken lainaa rahaa sellaisesta kalusta? Se on kai vanhan aikuinen, niin luulen, sillä muoti muuttuu alinomaa."
"Ei, lapsi kulta, se on ihan turkkilainen sapeli, niin kertoi Bernhard vainaja monta kertaa, tamasko-miekka, joka koetetaan teräväksi hiottuna sillä tavalla, että hiljaa juoksevan veden päällä saa kellua säkillinen villoja, jonka vastassa pidetään sapelin terä. Jos se leikkaa säkin poikki, on se puhdas tamasko-sapeli."
"Mutta onko se mahdollista, hyvä mamma?" kysyi Dora; "sitä minä tuskin uskon."
"Mitä sinä nyt ajattelet? Luuletkos että isä vainajasi valehteli … hän itse kertoi minulle sen monta kertaa."
"Mutta mitä meidän on tekeminen?"
"Niin, katsos, minä olen miettinyt sinne tänne, ja niin muistin ukko Löfstedtin tuolla alhaalla, halonhakkaajan. Saatuaan muutaman lantin, menee hän ympäri ja koettaa lainata jonkun riksin sapelista."
"Mutta uskotaanko se olevan hänen omansa?"
"No kaikkia, sitä ei tarvitse kukaan uskoa … hän voi kernaasti sanoa totuuden, en minä häpeä köyhyyttäni ja sairauttani."