Dora huokasi, sillä hän piti sen melkeen kerjäämisenä; mutta hän oli ääneti, sillä kun äiti ei sitä siksi katsonut, olisi ollut väärin sen vastustaminen. Dora kutsui Löfstedtiä, joka oli portilla puita hakkaamassa, ja pian oli ukko ylhäällä.
"Oho … katsokaas vaan, katteinin rouva istuu," sanoi hän ja pyyhki mustanharmaalla paidanhihalla ryppyisiä kasvojansa; "pyydän anteeksi, tulen niinkuin olen, sillä mamseli kiiruhti minua, niin etten saanut mennä sisälle siivoamaan itseäni … hakkaan tänään oikeusneuvokselle, joka eilen osti koko kasan halkoja, jotka kuivuvat kesällä, sillä, katsokaas, oikeusneuvos polttaa aina vuoden vanhoja puita."
Sellainen oli johtopuhe, jonka jälkeen rouva esitti asiansa, että
Löfstedt menisi koettamaan saada lainaksi sapelin panttaamalla.
"Se on hieno ja oivallinen miekka."
"Vai niin, vai niin (katsellen terää); tällähän voi, anteeksi, ratsastaa myllyn katolle… Tämäpä hauska, on väärä kuin vesuri."
"Mitä Löfstedt arvelee?"
"Noo, minä en arvele juuri mitään … tämä ei ole paljon arvoinen."
"Mutta kahva on hopeainen."
"No herranen aika, sitäpä en tiennyt; mutta katsokaas, tähän aikaan on vaikea tavata säädyllisiä ihmisiä. Eikä maksa vaivaa," sanoi hän ikäänkuin kysyen, "mennä jonkun koronkiskurin luokse, joita on kyllä, eikä panttilaina-laitoksiinkaan."
"Ei, ne jätämme mahdollisen kauimmaksi."