"Hm, hm, minä koetan, poikani juoksee sinne ja tänne, ja tuolla asuu koko joukko herroja, jotka kenties ottavat huviksensa sapelin tahi mikä tuo on; sillä välistä tapahtuu että ne tekevät hyvää huviksensa."
"Eikö mitä, rakas Löfstedt, ne tekevät hyvästä sydämestä."
"Mitä kanssa, lempo vieköön, antakaa anteeksi, rouva kulta; mutta minä muistan kun kerta olin Eläinpuistossa. Sinne tuli pikkuinen tyttö, laiha ja vaalea, käsivarrella kori, jossa oli Siirappinekkoja … rouva tietää, keitetyt siirapista ja pantu pieniin tuutteihin … ja sitten … hän oli pikkuinen, hän … hän meni herrojen luokse ja rukoili niiden ostamaan; mutta kukaan ei ostanut, vaan häristivät häntä kuin koiraa. No, mitä tapahtuikaan? Ei kukaan kuullut hänen valittavan. Silloin tuli sinne pari iloista veikkoa, hieman hiivassa, Sinisestä portista, ja niiden tykö hän meni. — Mitä pirua tahtoo kerjäläissikiö? — Myydä nekkoja. — Ha ha ha! Saakelin viisaasti, olemmehan jo nekattuja… Ei, mene hiiteen! — Ostakaa, hyvät herrat, nyt tulee jo myöhäinen, ja äitilläni ei kotona ole mitään syötävää, jos en saa myydyksi! — Mitä hittoa meillä on sen asian kanssa tekemistä? Ha ha ha! Mitä se haittaa jos yhdellä akalla on syötävää tahi ei! — Tyttö meni itkien, ja tietääkös rouva, vähältä piti etten minä mennyt ostamaan kaikki kaikkinensa rovoillani. Mutta silloin näkivät herrat poikajoukon leikkimässä. Huusivatpa takaisin tyttösen: Tänne nekkoinesi! Nyt pidämme hauskaa. Ja yksi herroista heitti hänelle setelin… Hän ei katsonut miten suuri se oli, mutta se oli kymmenen kertaa suurempi arvoinen, kuin nekat. — Kas niin, pojat! Tapelkaas kuka teistä saa useammat nekat! huusi hän ja kylvi tuutin sisällön poikajoukkoon. Ne juoksivat yhteen läjään ja tappelivat, herrat nauroivat, niin että tahtoivat turmeltua."
"Niin, ne ovat välistä kevytmielisiä, mutta samalla hyväsydämisiä."
"Ja niin, rouva kulta, tarvitsee meidän koettaa; voipi siellä olla joku herra, joka tahtoo huvittautua tällaisella sapelilla ja näyttää sitä toisille herroille."
Sanottu ja tehty, ja Löfstedt meni matkalle.
Toisena päivänä hän tuli muutaman riksin kanssa, mutta sapelikin oli mukana.
"En minä sitä ymmärrä," sanoi kunnon ukko Löfstedt, jolla yleensä ei ollut hyviä ajatuksia herrain hyväntekeväisyydestä. "En minä sitä ymmärrä, mutta oli muuan herra, joka, nähtyään sapelin ja nimen, antoi paikalla minulle tämän, mutta ei tahtonut panttia; hän luulee kuitenkin rouvan maksavan … niin, se on päivän totuus, enkä minä olisi sitä milloinkaan uskonut, jos en itse olisi siellä ollut ja mennyt hänen luoksensa … ajattelin: eihän käy pahemmin kuin että ajaa minun pois, ja se ei tee minua huonommaksi eikä paremmaksi … ja niin kiipesin sinne."
"Ken oli tuo jalo ihminen?" kysyi rouva.
"No niin, hän oli kai joku upsieri, niin luulen, vaikka hän silloin oli aamunutussa, mutta huuliparta hänellä oli ja näytti kauniilta mieheltä."