"Vai niin, onko hän katteinin rouva; olkaa hyvä ja istukaa, rouva kulta," virkkoi rouva Miller, joka mieltyi tuon ihmisraukan ulkonäköön, vaikka se olikin vaalea ja laihtunut; "istukaa ales!"
"Asiani," pitkitti tullut, "on ainoasti kiittää mamseli Milleriä siitä hyvyydestä, jota hän osoitti meille viime kevännä, jolloin minä olin kovin kipeä."
"Minä? Minä en mitään tiedä."
"Niin, hyvä mamselini, jos te ette muista, niin kyllä minä muistan. Te ostitte meiltä jalomielisesti kaikki kukat… Te teitte sen meitä auttaaksenne; ja…"
"Ei, todellakin? Ahaa, kenties pukupitoihin; luutnantti Hjalmar muistaa varmaan Jemtlannin morsiamen?"
"Te olette jalo, kun ette tahdo muistaa hyvää tekoanne, mutta niin se on; te ette ole kopea, kuten useammat Jumalan avun saaneet… Te olette itse ollut köyhä lapsi… Mutta, Jumalan tähden, mikä teille tuli … te vaalenette."
Annette vaaleni tosiaankin ja hänen huulensa vapisivat liikutuksesta; hän tyhjensi äkkiä vesilasinsa.
"Kiitoksia, jalo mamseli Miller!"
"Mutta, Herran nähköön, Annette kultani, sinä varmaan pyörryt," virkkoi rouva Miller huolellisena; "tule, tyttöseni, ja mene huoneesesi."
Tuo hyvä mummo tarttui tytön käsivarteen ja meni.