"Mutta, hyvä katteinin rouva," alkoi kamreeri, "ilahuttava oli tutustua kanssanne, mutta kun Annette on tyttäremme … meidän oma tyttäremme, ja me tunnustamme hänen siksi, niin teidän vanhat historianne eivät oikeastaan kuulu tänne."
"Hyvä herra kamreeri!…"
"Niin, kun sanottu on, ne eivät kuulu tänne, koska ne täytyvät liikuttaa lastamme. Jos minä, esimerkiksi, tahtoisin muistuttaa teitä, rouva kulta…"
"Mistä, minä luulen etten minä mistään niin vaalenisi tahi pahaksuisi."
Säyseä kamreeri oli nyt vihastunut ja sanoi: "Jos minä esimerkiksi muistuttaisin teitä, hyvä rouva kulta, hra miesvainajastanne, jonka minä näin köyhyydessä ja kurjuudessa … hulttio toimissansa, huono puoliso…"
"Ei, herra kamreeri, niin ei hän milloinkaan ollut," virkkoi rouva arvoisasti; "mutta sellainen kun hän oli, ei silmänräpäykseksikään ole tullut mieleeni hävetä häntä, sillä hän oli minun mieheni, hän, jolle olin luvannut rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä."
Katteinin rouva meni pois niiaten.
"Eikö ole suupalttia kansaa, tuo väki? Kun hänen miehensä oli virkamies, luulee hän olevansa oikeutettu sanomaan meille tyhmyyksiä. Eikö se ole kauhistavaa, herra luutnantti, peräti kauhistavaa?"
Kamreeri kiirehti tyttärensä luokse ja Hjalmar jäi niin muodoin yksinänsä. Hänen kasvonsa olivat silloin synkät, kuin taivas. Hän meni ikkunaan ja silmäili yli kadun.
Miten erilaiset olivat nämä molemmat perheet: täällä oli ihana tyttö kaikilla etuisuuksilla, mitä taisi toivoa itsellensä, ja kuitenkaan ei milloinkaan tyytyväinen, ei milloinkaan oikein iloinen … tyttö, jolla luuli olevan suuren ihanuuden tunteen, mutta joka tuli kipeäksi, muistutettua että hän oli köyhä lapsi. Ja tuolla toisella puolella vaimo, joka jalolla itsetunnolla puolusti miestänsä, ja tytär, mikä auttaakseen äitiänsä kerta vapisten seisoi etuhuoneessa ulkopuolella tuon onnellisen asuntoa.