Hjalmar oli niin ikään kuullut useampia kertomuksia Annetten lapseksisottamisesta, yhden toistansa kummallisemman, mutta hän ei ollut niihin kiintynyt; hän ei pitänyt erittäin tärkeänä, mistä Annetten syntyperä johtui, kun hän vaan oli hyvä tyttö. "Hänen täytyy tehdä selko itsestänsä," sanoi hän miettien, "hän on minulle aivan käsittämätön."
Sen päätöksen tehtyään hän meni.
Seuraavana päivänä oli hänellä olevinaan asiaa katteinin rouvalle. Hän toivoi ettei hän ollut tyynni tarkasti katsellut häntä, ja että hän oli ollut liiaksi liikutettu tunteaksensa hänet, kun kirkkaan päivän valossa meni häntä tervehtimään.
Hänen veti sinne selittämätön sääliväisyyden tunne; sillä hän oli kaksi kertaa kohdannut samassa paikassa tuon pienen perheen jäsenet, ja molemmin kerroin oli heitä köyhyytensä tähden poljettu.
Hän meni siis ylös synkkiä kivirappuja, mutta pysähtyi ylimmäisillä astuimilla, kun takaperin tuli ovessa vastaansa mies, joka kumartaen sanoi:
"Niin, se pitää tapahtuman, hyvä rouva kulta, niin kyllä, vaikka halot ovat nyt tähän aikaan kalliita. Hm, vai niin," pitkitti mies, käännyttyään ympäri ja tunnettuaan Hjalmarin. "Suokaa anteeksi! Hm, sepä oli oikein hauskaa. Herra ei taida tuntea minua; mutta minä olen sama, joka olin luonanne sapelin kanssa, josta sain maksun. Nimeni on Löfstedt ja asun täällä alhaalla kartanossa."
"Vai niin. Onko rouva, joka neuloo hattuja, sisällä?" kysyi Hjalmar, päästäkseen tutustansa.
"Onpa niinkin, se oli hän, joka rahaa tarvitsi, se oli hän; mutta nyt on hän taas terve."
Hjalmar tunkeutui ystävällisen halonhakkaajan sivuitse, joka näytti olevan iloinen tuttavuuden uudistamisesta, ja astui huoneesen.
Pikainen puna levisi rouva Bernhardin vaaleille kasvoille, vastaan ottaissaan niin harvinaisen vieraan, kuin herrasmiehen. Hän kuuli Löfstedtin puheen ja oli hämillään aineesta.