"Minä en häntä käsitä," sanoi hän itseksensä, "minä en voi tutkia hänen omituista luonnettansa. Onko tuo tyyneys luonnollista, tahi onko se teeskenneltyä?
"Kenties hän vaan otti aineeksensa, saadakseen selville miten suuri valta hänellä on minun ylitseni. Koko keskustelu taisi olla koetus."
Tämä ajatus valloitti häntä yhä enemmän. Hän luuli huomaavansa, että hän teki väärin itseänsä vastaan että hänelläkin oli oikeus tutkia häntä — nähdä häntä heikkona. Sitten tahtoi hän langeta Hjalmarin kaulaan ja sanoa: Jumalan kiitos, sinä et ole minua lujempi, jalompi ja parempi… Muutoin Jumala tietää miten meille käy.
"Mutta," toisti hän kauan tutkittuaan ainetta, "mutta minulla ei olekaan oikeastaan aikaa sitä nyt miettiä. Minun näyttö-osani, minun näyttö-osani! Muistanhan paremmin luettuani illalla ennen nukkumistani, ja paikalla herättyäni kerron läksyn.
"Se tulee kuitenkin kummalliseksi tilaksi armaalle Hjalmarilleni, kun näkee minun ja reivi M:n puhuvan rakkaudesta keskenämme. Jos minä olisin hänen sijassansa, tulisin vähän levottomaksi. Mutta hän … kyllä kai, olen vakuutettu ettei se häntä vähääkään liikuta — ei vähintäkään, kun vaan saa minun ja rah…
"Hyi, Annette! Mistä se ajatus tuli? … se ikäänkuin kohosi manalasta sieluun. Ei, ei, siinä hän on viaton; ei kukaan voi olla omaa voittoa pyytämättömämpi kuin hän.
"Oi! jos toki olisin köyhä, ei niin synkkä ajatus voisi lentää sieluuni; nyt vaivaa se alituisesti minua. Hän on köyhä, minä rikas… Raukka, kurja, viheliäinen Annette, joka et tiedä mitä sinun pitäisi ajatella, joka rakastat paljon ja lakkaamatta näet aaveen seisovan meidän välillämme."
SYNTYMÄPÄIVÄ.
"Äärettömän luonnikasta," virkkoi neuvosmiehen rouva K., "äärettömän luonnikasta! Näyttää että tämän järjestäjällä on kauneudenaistia."
"Niin, asessori Svaning, ja nuori reivi M. auttoivat minua aatteissa," sanoi kamreerin rouva. "Onnistuminen ilahuttaa minua suuresti."