Molemmat olivat suuresti liikutetut, varsinkin tyttö, joka puhumatonna katseli suorastaan eteensä. Vihdoin heittivät he silmäyksen sisääntulijoihin, viittasivat Doraa ja ojensivat hänelle äänetönnä kätensä.
Dora niiasi; hän ei tiennyt mitä piti tekemän.
Oikeusneuvotar oli mennyt edemmäksi.
"Rouvani", sanoi kamreerin rouva heikosti ja hitaasti, ja osoitti samalla neuvottomuuden merkkejä, "teidän täytyy meitä auttaa."
"Jos taitaisin; mutta minä en osaa vaatettaa huonekaluja,"
"Minä sanon siis kaikki. Mieheni sanoi että jollain tekosyyllä on antaminen teidän ansaita vähän rahaa. Sinä et voi, sanoi hän, antaa hänelle mitään, hän ei ota vastaan, mutta anna hänen tehdä työtä."
"Miksi siis kamreeri kuolinpäivänänsä minua esitteli?"
"Niin, kuulkaapas: hän tutki elämäänsä ja huomasi ainoastaan kaksi, te ja eräs toinen, joille hän oli saattanut murheellisen hetken. Hän käski minun anomaan teiltä anteeksi hänen rukouksensa tähden."
"Oi! sitä en milloinkaan ajatellut; minä älysin itse miten tyhmästi ja tunteettomasti silloin käyttäytyin. Voi, ken kerran saisi kuolla kuin hän, ikäänkuin lapsi, joka nukkuu iltarukouksen aikana."
"Te suotte siis hänelle anteeksi?"