"Vai niin, Löfstedt".
"Luuleeko rouva", sanoi Löfstedt, "että minä sen unhotin … ei, sen tietää Jumala, kuolontohtori kävi luonani joka päivä, hankki minulle ruokaa ja juomaa, ja antoi ukko Löfstedtille vähän vaatteitakin, voimistuttuani niin, että pääsin kävelemään ja läntystämään ulkona; ja niin lohdutti hän minua, vaikka hän oli harvasanainen, mutta jokainen sana oli kullan arvoinen. Mutta minä seison ja lörpöttelen enkä muista mennä pois".
"Niin muodoin kamreerin", sanoi katteinin rouva Löfstedtin pois mentyä, "huoneessa on surua. Viime vuonna oli meidän vuoromme; mutta Jumala sovitti kaikki hyväksi, nyt on heidän… Jumala auttakoon niitäkin!"
Puolenpäivän aikaan haravoittiin oljet kadulta, Löfstedtin ennustus oli käynyt toteen: kamreeri ei enää kuullut maailman meteliä.
* * * * *
Päivä sen jälkeen tuli Millerin pulska palvelija katteinin rouvan luokse ja pyysi häntä tyttärinensä mahdollisen pian heille saapumaan, sillä tarvittiin apua kaikissa niissä vaatekoristuksissa, jotka murhehuoneessa piti tehtämän, niiden useissa käytäntö muodoissa, joilla on se hyöty, että kiinnittävät huomion puoleen ja lievittävät surun katkeroita hetkiä.
He olivat paikalla valmiit.
Sinne tultuaan osoitettiin he yhteen huoneesen, jossa oikeusneuvoksen rouva (tunnemme hänen entiseltä) heitä kohtasi.
"Tervetuloa! Minä olen saanut tehtäväkseni pyytää teitä auttamaan niissä toimissa, joita tarvitaan hautajaisissa. En tiedä syytä, sillä muutoin olisivat vaatehtijat verhonneet tuolia ja sohvia paremmin, kuin muutamat naiset."
Hän erkaantui ja jonkun tuokion perästä laskettiin he puoleksi pimiään huoneesen, sillä lakanat ikkunassa levittivät vaan vähän sisälle valoa. Siellä kohtasivat he rouvan ja Annetten.