"Vai niin sinä et osaa paremmin! No, sinä saat jotakin muuta tekemistä, että et joudu lakkaamatta nauramaan ja ilveitä tekemään," jatkoi hän ja aikoi vielä kerran lyödä häntä, sillä tämän oppineen miehen vihan syy oli oikeastaan se, että hän luuli huomanneensa Annan nauraneen häntä jonkun kerran, juuri silloin kun hän muutti muotonsa mahdollisimman juhlalliseksi, pitääksensä nuhdesaarnoja. Mahdotonta kyllä on keksiä syitä niin kaukaa takaapäin, mutta luultavaa se kuitenkin oli, sillä Anna nauroi mielellänsä ja herra Koskisella oli sellaisissa tilaisuuksissa niin perin huvittavainen muoto ja liikkeet, että nauruansa pidättääksensä olisi tarvinnut katsoa aivan toiselle suunnalle.
Aiotusta lyömisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Inka nousi ylös ja otti kumppaninsa pään käsiensä väliin. "Lyökää minua, jos niin tahdotte, Koskinen, mutta jos nyt lyötte, se kohtaa minua. Näettehän, että Anna on minun lähimmäiseni, hän on köyhä, minun isäni on rikas, siinä on kaikki. Mutta hän osasi paremmin kuin minä ja koska minua ei kuritettu, niin häntä ei myöskään saa lyödä."
Ihmiset, jotka näkevät ukonnuolen iskevän maahan ihan juuri eteensä, hämmästyvät kyllä varmaan, mutta herra Koskinen joutui, sanan koko siveellisessä merkityksessä hämille, niin että hän ei osannut sanaakaan lausua.
Olipa juuri kuin sala-kapina laivalla; koko tuo vallaton väestö voisi tehdä ryntäyksen, puhumalla lähimmäisestä ja oikeudesta lain edessä; sanalla sanoen, herra Koskinen näki täydellisen vallankumouksen pienennetyssä muodossaan tässä muutoin rauhallisessa sekatuvassa, jossa hän ennen oli vallinnut itsevaltiaana ja juuri itse parhain hänen lemmikkinsä kohotti kapinallisen lipun. Hän oli samanlaisessa tilassa kuin eräs Itämaiden sultaani, jota hänen omat suuri-visiirinsä, hänen omat silmäteränsä ja lemmikkinsä uhkasivat. Semmoiset ajatukset risteilivät kuin mehiläisparvi tuon hämmästyneen opettajan pienessä päässä.
"Mi … tä? … o … let … ko hurja, Inka?… Hm … istu! … hm … oletko hurja?" olivat ainoat katkonaiset sanat, jotka hän voi lausua, sillä hänelle ei pälkähtänyt päähän langeta pylvästä vasten niin kun Cesar ja lausua: "sinäkin Brutoseni!"
"Niin, herra Koskinen, se on väärin," lausui Inka, "mutta ei se haittaa mitään. Sinä Anna tulet minun kanssani kotiini, siellä saat jotakin, kun vaan nyt et itke… Ei se ole minun syyni, että hän ei lyönyt minua, joka en osannut," lisäsi hän ikään kuin itseänsä puolustellen ja kiihkeästi liikutettuna.
"Istu, lapsi, kas niin, hiljaa nyt, Anna jää rauhaan", virkkoi herra Koskinen, joka tappiostansa huolimatta kuitenkin tahtoi pitää jonkun osan taistelutannerta itsellensä.
Mutta kuitenkin näytti siltä, kuin jos hänen pieni valtansa anastajatar ei olisi suonut hänelle edes ainoata voiton hiukkastakaan, sillä hän kohosi taas ja sanoi: "Niin, hänen täytyy jäädä rauhaan, sillä minä olen sen luvannut hänelle, kuitenkin niin kauaksi kuin minä olen koulussa."
Näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksensä ja että tämä kohtaus kovasti liikutti häntä, sillä muuten oli hän perin hyvä, tottelevainen ja iloinen lapsi. Ja juuri sellaiset luonteet ovatkin koko elämän koulussa taipumattomimpia ja semmoisia, joihin mikään ei voi pystyä. Ei kehu eikä hyväilykään voi semmoista lempeätä ja iloista luonnetta taivuttaa, kun se kerran vakuutuksensa, pyhimmän aatteensa, puolesta vastarintaan kiihoitettuna nousee ylös ja ravistelee sisunsa jalopeuranharjaa, koska sillä ei ole liikuteltavana sen kissanhäntää.
Se on juuri tämä opin ja elämän erilaisuus, joka koulussa usein saattaa selville käsityksen oikeudesta ja vääryydestä. Näin oli tapahtunut Ingalle ja se oli herätys, jonka kentiesi vielä kerran näemme esiytyvän toisessa muodossa.