Herra Koskinen oli tämän jäljestä aina vähän hämillänsä; mutta hänellä ei ollut rohkeutta käyttää hyväksensä oikeata keinoa eli esittää pienelle lemmikillensä, että hän oli tehnyt väärin siinä, että hän koulussa vastusteli hänen valtaansa silloin, kun hänen olisi pitänyt sovituksen enkelinä astuman esiin välittäjäksi. Tämä erehdys teki vaan sen, että hän päin vastoin tuli vieläkin myöntäväisemmäksi ja se vaikutti ihan toisapäin kuin tarkoitus oli. Ingan luonne muuttui siis siten omavaltaisemmaksi kuin se muuten olisi tullut, sai liiallisen jäntevyyden ja itseensä luottavaisuuden uljuuden, jonka ainoastaan hänen hyvä sydämensä ja hänen selvä päänsä estivät kärsimättömäksi ylpeydeksi tulemasta, semmoiseksi, joka ilmestyy etenkin rikkaiden vanhempain lapsissa, jotka kaipaavat kasvatusta.

Kjell Kjellssonilla oli muuta tekemistä, kuin pitää huolta tyttärestänsä, joka siis jäi äitinsä ja herra Koskisen huostaan. Kumpikin heistä teki kaikki pahentaaksensa häntä, ja, aivan oikein, tyttö siten sai taipumuksen elää aina oman tahtonsa mukaan ja oppi tavallansa halveksimaan heikkoja ihmisiä. Toiset ihmiset ovat kuitenkin erinomaisen kykenemättömiä turmeltumaan, samoin kuin toiset taas ovat kykenemättömiä jalostumaan, mutta tämä ei oikeastaan ole mitään muuta kuin voimaa ja voimattomuutta, tahtoa ja epävakaisuutta; edellinen kasvaa itse parhaiten, jälkimäinen lankee, jos sitä ei tueta ja se voi tuskin sittenkään pysyä pystyssä.

Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa.

Varsin helppoa on paperilla siirtyä jonkun vuoden ajassa eteen tahi taaksepäin ja sen tähden siirrymme mekin noin kahdeksan vuotta eteenpäin ja tirkistämme ensin Kjellssonin kauniisen rakennukseen tuolla ylhäällä Nordhallissa.

Se ei olekaan mikään mökki, vaan se on kokonainen kerros, jossa tämä jemtlantilainen talonpoika asuu. Täällä näette seinillä ranskalaisia tapeeteja, kuvastimia, kuvastinpöytiä, lattioilla mattoja ja salin katossa kristalliruunuja. Jos te olette vieraita, otetaan teitä vastaan jotenkin yhtä suurellisesti kuin jonkun Tukholman tukkukauppiaan luona, mutta vilpittömällä, talonpoikaisella vieraanvaraisuudella, joka vaikuttaa sen, että teille ei ole vaivaksi mikään muu kuin kentiesi liikanainen "hyvää tarkoittavaisuus." Sellainen on Kjell Kjellssonin talo. Mutta jos te tahdotte tietää, mistä kaikki tämä rikkaus on tullut, niin älkää luoko silmiänne pelloille, joilla vilja on huonoa ja harvaa. Tuolla niittykummuilla juoksee kyllä koko joukko varsoja, jotka vielä vaihdetaan rahaan ja viedään tunturimaailmasta alas Tukholmaan juomanpanijain rattaita vetämään ja tulevat viimein eläinrääkkäyksen uhreiksi, jota vielä meidän kristitty kansamme harjoittaa; mutta nämäkään eivät voi niin paljoa tuottaa. Ei myöskään metsää, jota on täällä ympärillä kaikkialla, voida rahaksi vaihtaa, sillä siis ei täältä mihinkään saateta kuljettaa. Siis ei vapaa luonto, talonpoikain varsinainen kultakaivos, voi olla näiden rikkauksien lähteenä, jotka kiiltävät vastaanne ja jotka itse Kjellille ovat antaneet semmoisen mahtavuuden muodon, jota hän ei oikein voi salata, vaikka hänellä on vähän mairittelevainen, varovainen ja ulkonaisesti ujosteleva luonto.

Mutta rikkauden lähde on huoneessa — puodissa: siellä näette suuren varaston silkki- ja verkapakkoja sekä paljon muuta kauppatavaraa, joka on tuotu naapurikansalta ja aiotaan ensi tilaisuudessa lähettää alas Ruotsiin. Selvää on myöskin, että Kjellssonilla tätä kauppaansa paitsi on vielä koko joukko kaikenmoisia raukkoja, jotka pyytävät riekkoja ja myyvät ne sitten polkuhinnalla tuolle mahtavalle, jonka vallassa he ovat, ja että koko pitäjään köyhä kansa tuo hänelle voinsa — kaikki ulos vietäviksi. Mutta varsinaisena rikkauden lähteenä olivat kuitenkin kankaat, silkkivaatteet ja huivit. Itse Kjell Kjellsson, joka aina jonkunmoisella itseensä tyytyväisyydellä nimitti itseänsä talonpojaksi, vaatetti itsensä kuitenkin niin kuin herra, vaikka hänellä milloinkaan ei ollut hännystakkia; mutta kuitenkin olivat hänen vaatteensa semmoiset, että hänen helposti voi eroittaa muista pitäjään asukkaista, jotka osaksi olivat hänen käskettäviänsä ja osaksi kunnioittivat häntä rikkaana miehenä, mutta jotka muuten mielellänsä "hammastivat" Kjell Kjellssonia eivätkä oikeastaan kärsineet häntä, vaikka ei milloinkaan uskaltanut kukaan "avata suutansa" pitäjään kokouksissa, kun Kjell Kjellsson jotakin ehdoitteli. Me näemme siis, että hän oli oikea rahaylimys, joka vaan purjehti talonpoikaisen lipun varjossa ja joka muuten mielellänsä ja suunnassansa oli semmoinen mies, joka purjehtii herrain lipulla.

Kjell Kjellssonin vaimo sitä vastaan oli iloinen talonpoikaisnainen mustine, myssyn tapaisesti sidottuine päähineineen, ihan juuri samoin kuin muillakin talonpoikaisnaisilla. Totta kyllä on, että hän käytti silkkistä esiliinaa ja kalliita, pehmeitä ja komeita villahuivia, mutta hän oli ja pysyi sittenkin talonpoikaisena naisena, vaikka näkyi, että hän oli rikas.

Molemmat nämä puolisot olivat aivan erilaisia luonteeltaan. Kjell Kjellsson oli taipuvainen, varovainen, nöyrä herroja kohtaan, mutta käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden, missä hän voi vaatia ystäviltänsä ja oman säätynsä jäseniltä samallaista kohtelua itsensä suhteen. Hän oli siis hyvin nöyrä, niin kauan kun hän näki semmoisesta hyötyvänsä, mutta muuttui, niin pian kun hän näki varma olevansa, samassa määrässä ylpeäksi ja kopeaksi ja masensi sillä tavalla jokaisen, joka asettui hänen valtaansa vastaan. Hänen Elsansa sitä vastaan oli iloinen, ei milloinkaan oikein kohtelias, mutta vähemmän kursaileva, jotenkin miehekäs olennossaan, mutta hän ei milloinkaan tahtonut ketään sortaa. Häntä pitivät myös ylhäiset ja alhaiset, sekä lähellä että kaukana, hyvänä perheen äitinä ja uskollisena ihmisenä, joka kaikki parhaaksi käänsi sen mukaan kun hän voi sen tehdä.

Nyt oli poika tullut kotiin. Hän oli käynyt kaksi kertaa isänsä kanssa Tukholmassa ja asunut siellä "Kruunussa" Heinätorin varrella, juonut viiniä kauppakonttoorissa ja tavallansa ollut suurissa asioissa. Hän oli pitkä, kaunis nuorukainen, mutta hänen katsannossansa ilmestyi jotakin semmoista, jota ei oikeastaan voi hyväksyä. Hänkin harjoitti pientä kauppaa omasta puolestansa ja hänelläkin oli rahoja korolla monilla seudun raukoilla, joita hän nyt vuorostansa, harjoituksen vuoksi, alkoi nylkeä. Tämä kaikki oli hyvin ja Kjell Kjellsson kiitti Jumalaa poikansa tähden, joka ymmärsi omin neuvoinsa tulla toimeen, ja äiti, joka siitä ei niin paljon huolinut, mietti, että Yrjö oli pitkä ja kaunis poika — ja vielä sitten niin vilkas kuin tuli. Ainoa, joka ei ollut tyytyväinen, oli Inka. Hän oli vieläkin sama ylpeä, mutta kuitenkin hellä sielu, joka niin kuin ennenkin vielä muisti, että meidän lähimmäisiämme ovat: "kaikki ihmiset, köyhät ja rikkaat." Hän auttoi uskollisesti äitiänsä taloustoimissa ja kun tuli vieraita, oli tuo kaunis tyttö aina tarjoojana, vaikka hän aina punastui, kun isä kehuen lausui: "No, Inka, olethan sinä tuonut vanhaa viiniä kellarin perältä, näin harvinaiselle vieraalle et saa tuoda jokapäiväistä viiniä — ha, ha, ha." Muuten oli hän myös ahkera kuin mehiläinen, kun Yrjö sitä vastaan täällä kotona käveli kuin suuri herra ja poltti tupakkaa hopeoitulla piipullansa sekä vähän autti isäänsä laskuissa. Muuta hän ei tavallisesti tehnyt mitään kuin poltti tupakkaa ja nukkui, jos ei sattumalta tullut hänen luoksensa joitakuita muita varakkaiden talollisten poikia; silloin saattoi hän koko yön istua heidän kanssansa kammarissa ja pelata "killeä."

Inka puhui harvoin veljensä kanssa, joka silmin nähtävästi vastenmielisesti ryhtyi keskusteluun hänen kanssansa, vaan karttoi häntä niin paljon kun hän voi. Mutta eräänä päivänä tuli tästä äkkiä poikkeus, ja hän pyysi sisartansa käymään kanssaan kammariin saadaksensa puhua hänen kanssansa.