"Koska sinä aiot saarnata kirkossa?" kysyi Yrjö, kohoutuen toisen käsivartensa nojaan. "Sinähän olet oikea pappi, sinä, yhtä hyvä kuin autuas pastori Helisevä, joka lepää jo maan povessa ja jolla oli niin kaunis ääni ja niin ilkeä vaimo, että sinä et voi hänelle vertoja vetää … saarnaa vähä vielä, se käy päinsä, soimaa minua, oikein hyvin!"
"Rakas Yrjö!" lausui Inka, asettui vuoteen ääreen ja tarkasteli häntä kirkkailla silmillään, joissa vihan liekin oli sammuttanut pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat silmäripsien välille; "rakas Yrjö: sinä olit ennen niin hyvä poika, voisitko tulla vielä semmoiseksi?… Katsohan minuun, Yrjö, katso rehellisesti, katso minuun, kas niin… Luuletko sinä tulevasi onnelliseksi sillä tavalla — etkö luule, että Olli, tuo köyhä Olli, on onnellisempi kuin sinä?"
"Hittokos tiesi, mistä hän olisi onnellinen," jupisi Yrjö hampaittensa välistä.
"Hän on onnellinen sen tähden, että hänellä on hyvä omatunto ja että hän on ahkera. Hänen ei tarvitse kuunnella leskein ja orpoin huokauksia silloin kun hän tahtoo levätä; hän ei tunne yhtään kyyneltä putoovan kädellensä silloin, kun hän lukee vähiä rahojansa, hänen ei tarvitse — huomaa se, Yrjö! — kiittää ketään muuta kuin itseänsä siitä vähästä omaisuudesta, mikä hänellä on. Ei kukaan muu kuin hän ole rakentanut lämmintä ja sopivaa tupaa äidille, ei kukaan muu kuin hän ole vaatettanut eukkoa lämpimiin ja hyviin vaatteisin — kaikki on hän tehnyt. Kaikki on hän oppinut itsestänsä. Rakas Yrjö, älä vihastu, vaan muuta luontosi — niin tulet paremmaksi!"
"Paremmaksi?… Minun ei tarvitse; minulla on, Jumalan kiitos, kaikkia, mitä minä tarvitsen," keskeytti veli, joka hetkisen näytti kuunnelleen sisarensa sanoja. "Kuitenkin on se minun tahtoni," lisäsi hän, "että sinä et ajattele Ollia! Menisikö rikkaan Kjellin tytär naimisiin semmoisen pojan kanssa, jolla on vaan uudisasunto?… Ha, ha, ha, sepä olisi hauskaa nähdä!"
"Sen tahtoo ja sen voi rikkaan Kjellin tytär tehdä," lausui Inka. "Tiedätkö, että sinun aikasi on pian ohitse, niin olet sinä alkanut … sinun täytyy pian kadota, sillä näethän, että sinun tiesi johtaa alas päin, ymmärrätkös… No puhu vaan kaikki isälle, sen sinä saat kyllä tehdä. Sinä voit saada aikaan sen, että Olli ei saa käydä täällä … mutta sinä et voi kertaakaan peijata häntä pelissä… Mutta meistä ei tule eroa niin kauan kun me elämme… Tahdotko vielä jotakin enemmän…?"
"En, en, siinä on jo kylliksi," virkkoi Yrjö huoletonna ja sisar lähti.
"No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, Inka!" huudahti äiti, joka väelle päivällistä laittaessaan vireydessänsä itse oli tarttunut hallitusohjiin taikka oikeastaan hallitussauvaan, sillä hän seoitti puuropataa, vaikka se oli hänelle sangen vaikeata sen tähden, että hän oli jotenkin lihava. "No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, hyvä Inka! Mikä sinua vaivaa, olethan sinä — niin vaalea kuin ruumis?"
"Niin, se ei ole mitään, äiti, ei mitään," selitti tyttö ja koki hymyillä. Keskustelu veljensä kanssa oli kuitenkin koskenut kovasti häneen vasta jäljestäpäin, samoin kuin me usein hyvällä rohkeudella kestämme taistelun hengen vaarassa ja vasta sitten, kun siitä olemme onnellisesti pelastuneet, katsomme kauhulla taaksemme ja hämmästymme.
"Eikö mitään, Inka kulta? Se ei ole totta: sano minulle, mitä se on!
Katsohan, sinä olet miltei kuoliaaksi säikähtynyt."