"Mutta, Inka, Kjell … minä tunnen isäsi, Inka, hän tekee sinun onnettomaksi… Hän vainoo Ollia kuolemaan saakka ja antaa Yrjölle kaiken sen vähän, mitä meillä on … tekee sinun perinnöttömäksi, lapseni, niin, hän tekee kyllä niin; sillä Kjell, niin hyvänluontoinen kuin hän muuten onkin, saattaa myöskin olla kova kuin kivi ja kylmä kuin jää, jos joku asettuu hänen tahtoansa vastaan. Jumala varjelkoon Yrjön ilmoittamasta asiaa hänelle ja sillä tavalla tuhoamasta kaikkia. Muuten näyttää siltä, että Olli menestyy, niin että, jos hän saisi aikaa, Kjell kyllä suostuisi tähän asiaan."
Kosken Anna.
Kun katselette Tunturijärven ylitse, näette tuolla etäällä vasemmalla, miten kokonainen pilvi seisoo hiljaa veden pinnalla, missä järvi näyttää kaitaisen juovan kautta liittyvän mereen, jonka rajoja ette eroita. Tämä on kuitenkin näön hairahdus; se on nimittäin ilmanranta, jonka näette tuon juovan kautta; siinä päättyy Tunturijärvi ja syöksee vetensä alas Noreniin. Tämä putous on niin sanottu Tunturikoski, jossa arvaamaton veden paljous syöksyy kallioiden syrjien ylitse ja putoo suorastaan alas Noreniin, joka alkaa alhaalta kallion reunasta. Tämä vesiputous on kentiesi uhkein kuin mitä Ruotsin vaihteleva ja yksivakainen luonto tarjoo nähtäväksi; se ei kyllä raivoa niin kuin Trollhättan putous, ei vaahtoa niin kuin Elfkarlebyn koski, mutta se on siitä huolimatta kauniimpi ja vaikuttaa luontoon voimallisemmin kuin nuo edellä mainitut. Näyttää siltä, kuin jos Tunturijärvi muinoin olisi ollut kaikilta suunnilta eheä vesiallas, jonka vesi juoksi pois muutamia puroja myöten, joiden sijat vielä tuntuivat sammalistossa lähipaikkeilla, mutta joku luonnon mullistus lienee lohkaissut palasen pois sen laidasta ja pudottanut syvyyteen; silloin tunki vesi heti sen jäljessä aukosta ulos ja syöksyi samaa tietä, muodostaen siten Norenjärven niemineen ja monine lahtineen. Nyt on Tunturikoski putous, jossa vesi kallioitten reunain ylitse syöksyy alas luotisuoraan alla olevaan järveen noin kahdeksankymmenen jalan korkeudesta. Tätä paikkaa on nimitetty "Ruotsin Niagaraksi," ja tämä, samoin kuin Amerikan Niagarakin, on jakautunut kahteen puoliskoon, mutta sen keskellä ei ole saari, vaan suuri kallionlohkare, joka lepää keskellä kallion syrjää ja jota paikkakunnalla nimitetään Karhunkiveksi. Kansa kertoo, nimittäin, että kerran karhu, joka aikoi uida Tunturijärven poikki, joutui virran valtaan ja kulki siten putousta kohden, mutta onnistui juuri oikeassa silmänräpäyksessä heittäytymään kalliolle, jossa hän istui, millään tavalla sieltä pois pääsemättä. Muutamat lapset rannalta näkivät "tuon voimakkaan" tilan ja alkoivat kaikin voimin viskellä kivillä sitä. Karhu kärsi kauan aikaa tuota solvausta, mutta viimein loppui kärsivällisyys; karhu alkoi möyrytä hirmuisesti ja näytti noille ilkeille pojille hampaitansa, mutta kaikki turhaan; ei ollut mahdollista saada heitä säikähtymään niin pitkän matkan päästä. Viimein otti se oikein oivallisen hypyn päästäksensä kosken ylitse, mutta se oli kuitenkin liiaksi lyhyt: vesi vei karhun vastustamattomalla voimalla alas syvyyteen, hautasi sen kuohuvaan kattilaansa tuolla alhaalla, viskasi pyörteesen ja nosti viimein sen ylös rikki revittynä ja silvottuna Norenjärven tyynelle pinnalle. Tämän tähden nimitetään kiveä Karhunkiveksi.
Muinoisina aikoina oli Jemtlannissa summattomasti enemmän metsäeläviä kuin nyt; suuret laumat hirviä ja peuroja, koko karavanit karhuja ja suuret joukot susia kuleksivat noissa hiljaisissa, asumattomissa metsämaissa. Silloin ui tuhansittain eläviä Tunturijärven poikki, joka eroittaa ylämaan alamaasta, ja moni näistä elävistä sai kuolemansa Tunturikoskessa. Tästä syystä harjoittivat nuo harvat ihmiset, jotka olivat asettuneet Norenjärven ympäristölle, jonkunlaista hirvi-, peura- ja karhukalastusta ja kun semmoisia eläviä syöksyi alas koskesta, ottivat he nuo kuolleet metsäläiset, jotka itse olivat onnettomuuteen menneet. Olipa vielä tapana tuolla ylhäällä Tunturijärvellä peloitella uivia eläviä lähestymään kosken niskaa kohden ja sillä tavalla hankkia itselleen hyviä saaliita. Kaarlo XI kävi Jemtlannissakin ja vielä on nähtävänä hänen nimensä erään Nordhallissa olevan huoneen kattohirressä, merkkinä siitä, että hän makasi siinä huoneessa. Hän tiesi kaikki kääntää rahaksi ja veroitti siis Nordhallin kylän erittäin "eläväin pyynnistä Tunturikoskessa," joka veronmaksu jatkui aina Kustaa III aikaan asti, siksi kunnes se katosi tahi sai toisen nimen, etenkin kun Tunturikoskesta ei enää saatu mitään eläviä.
Tunturikoskea rajoittaa yhdellä rannalla metsäinen vuori, joka penkereen tavoin kohoutuu ylöspäin, jotenkin jyrkästi, niin että kuuset kasvavat ja nojaavat kosken päälle ja usein kukertuvat siihen ja sitten tulevat takaisin valkeuteen kuin alastomat ruumiit, haaransa ja oksansa tummine neulasineen ovat ne kadottaneet pyörteesen. Toisella rannalla on luonto paremmin hymyilevä, kaunis koivumetsä peittää jyrkänteen laidan Tunturi- ja Norenjärvien välissä ja heti ylhäällä mäellä, lähellä sitä tavallista paikkaa, johon noustaan maalle, kun veneellä kuljetaan putousta katsomaan, oli, siihen aikaan kun tämä on kirjoitettu, pieni maja, jossa Lauri Larsson asui.
Lauri Larsson oli pieni kelpo mies, yhtä kelvollisen vaimonsa kanssa; hän eli kalastamalla "sumussa" eli Tunturijärven laskulla kosken niskassa, jossa usein nähtiin ukon ainoastaan muutamia syliä syvyyden reunasta soutelevan pientä ruuhtaan edes ja takaisin pyytääksensä nieriäisiä ja muita pieniä kaloja, sillä ainoastaan nuoret kalat ovat niitä, jotka uhkamielisinä virtaa pelkäämättä leikkivät putouksen partaalla. Mutta ukko Larsson oli myöskin se, joka kuljetteli matkustajia molempain järvien ylitse ja joka kertoi kertomuksen Karhunkivestä ja, jos joku oikein tahtoi tutkia, monenmoisia tarinoita noidista ja pienistä tontuista, jotka asuivat noissa mustissa kallioissa ja jotka silloin tällöin pitivät tanssiaisia Karhunkivellä tahi istuivat veden pinnalle ja luistelivat alas syvyyteen kuin hurjapäiset lapset. Tunturijärvessä asui myös haltijatar, joka oli ihana nähdä silloin, kun häntä sai katsoa päin kasvoja, mutta joka muutoin oli ontelo kuin kaukalo eli allas; hän oli vihollinen toiselle samanlaiselle haltijattarelle, joka asui alhaalla Norenjärvessä, ja toisinaan istuivat he kumpainenkin omalla alueellansa ja riitelivät keskenänsä. Sanalla sanoen, Lauri ukko oli ihan taikauskoinen ja uskoi lujasti luonnonhaltijat, menninkäiset, hongattaret ja kaikki muut sekä vanhat että uudet hullutukset, ainoastaan toisilla nimillä.
Oli syksyinen ilta. Sakea sumu peitti järvet ja metsät; metsä oli synkkä ja pimeä, vesi loiskui levottomana epätasaisten tuulenpuuskain tähden, jotka kiirehtivät alas kaukaisilta tuntureilta. Ukko Laurin ruuhi oli maalle vedettynä, mutta silloin tällöin liikuttelivat sitä kuitenkin loiskuvat laineet. Tunturikoski kohisi jymisevällä äänellä, juuri kuin jos kuljetettaisiin joitakuita pattereita kanoonia horjuvaa siltaa myöten — maa vapisi vienosti niin kuin se tavallisesti ennenkin teki, ja tuo valkea usva, joka alituisesti peitti putouksen, näytti tiheämmältä ja tiheämmältä kuin tavallisesti.
"Nyt he ovat liikkeellä," lausui ukko Lauri, kun hän astui tupaan, jossa hänen vaimonsa askaroitsi lieden edessä ja hänen tyttärensä Anna istui ja kehräsi.
"Ketkä sitten, isä?" kysyi tyttö hiljaa nauraen.
"Hm, hiiden seurue, tietääkseni; näinhän minä pitkän varjon tuolla alhaalla laaksossa hiipivän puiden välillä, hm, ja kuulinhan minä huudon metsässä; 'jänispyytäjä' huutaa ja se tietää onnettomuutta."