"Niinpä niin, nythän on ollut paha ilma koko ajan," virkahti akka ja sysäsi oivallisia kuusipuitansa, niin että kipinät lensivät korkealle ilmaan matalan savutorven kautta; "nyt on paha aika."
"Niin, sekä isä että äiti uskoo niin paljon," nauroi Anna, "minä en pelkää ensinkään aaveita, minä; ainoa, jota minä olen pelännyt aikoinani, oli tuo pieni Koskinen, silloin kun hän löi minua koulussa, mutta se aika on jo ohitse."
"Ja sitä sinä loruat vielä," muistutti ukko Lauri vähän suuttuneena, "sinä, joka olet valkea ja punertava, pullakka ja iloinen kuin talvinen uusi kuu, sinä et ajattele mitään muuta kuin naurat vaan etkä käsitä, että vielä on paljon semmoista, jota et sinä eikä Koskinenkaan ymmärrä, niin oppinut kun hän luulotteleekin olevansa."
"Niin, niin, isä! Älä pahastu siitä, että minä leikkiä lasken," lausui tyttö surullisesti hymyillen; "minä en paljoa ymmärrä ja sen tähden puhun minä toisinaan vähän tuhmia, mutta, näethän, isä, minä olen tänä iltana niin perin iloinen, saadaan nähdä, että vielä tapahtuu jotakin oikeen hauskaa."
Anna olikin yksi semmoisista perinpohjin iloisista ihmisistä, jotka eivät silmänräpäystäkään epäile sitä, että elämä ei olisi täynnä onnellisuutta ja hauskuutta ja jotka katsovat murheen, ei miksikään välttämättömäksi varjoksi, jota paitsi valolla ei olisi mitään vaihtelevaisuutta, vaan ainoastaan muutamiksi mustiksi viivoiksi, jotka silloin tällöin sattumalta tulevat taululle, mutta jotka eivät millään oikeudella ole siihen kuuluvia eivätkä osia itse siinä käsittämättömässä taideteoksessa, jota nimitetään kohtaloksi.
Koko Annan ulkomuotokin ilmaisi semmoista silmänräpäyksestä riippuvaa luonnetta. Näissä kirkkaissa sinisilmissä, jotka eivät olleet suuret, vaan semmoiset, että ne vetäytyivät kiini joka kerralla kun hän nauroi, niissä oli jotakin niin iloista, niin lepertelevää, että ehdottomasti täytyi katselijan auttaa tuota hyvää lasta nauramaan, etenkin kun tuo pieni suu, poskikuopat, terve väri ja nuo täyteläiset posket antoivat koko hänen kasvoilleen semmoisen iloisuuden ja luottavaisuuden muodon, joka veti alakuloisenkin mielen vähän ylöspäin siltä savitieltä, jossa se kaikessa totisuudessaan vaivalla kulkea tarpoo eteenpäin.
Anna oli myös iloisen luonteensa ja kauniiden kasvojensa tähden, joille kaikeksi muuksi, vaan ei rumennukseksi, olivat nuo veitikkamaisesti tirkistelevät silmät, tähti kaikissa naapuriston juhlatilaisuuksissa: hän tanssi parhaiten "jemtpolkkia;" kukaan ei osannut niin vikkelästi ja taipuisasti kuin hän pyöriä ympäri tuossa loihtuvaisissa tanssissa, jossa soitto käy semmoisella säveleellä ja semmoisessa tahdissa, että kukaan ihminen ei sitä saata matkia eli merkitä nuoteilla. Kukaan ei osannut niin paljon kertomuksia kuin Kosken Anna, eikä kukaan laulanut niin selvästi ja puhtaasti kuin hän. Niistä monista, jotka silloin tällöin synkässä metsässä antoivat jonkun kansanlaulun säveleet kaikua kalliosta kallioon ja puusta puuhun, tahi niistä, jotka kirkossa veisasivat virsiä, ei ollut kenelläkään niin puhdasta, selvää ja eheästi helisevää ääntä kuin Annalla: "soi kuin kello," sanottiin, kun Anna lauloi.
"Saadaanpas nähdä, että tänä iltana tulee vieraita," lausui Anna. "Minä näin, miten harakat hetkinen sitten hyppelivät oven edessä ja nauroivat niin erinomaisen hyvänlaatuisesti; vieraita tulee, sen saa isä nähdä."
"Oh, kehrää sinä vaan äläkä siinä istu ja ennusta!" virkahti äiti vähän vihaisesti; "kyllä minä tiedän, ketä sinä tarkoitat, mutta sinä et saa Yrjöä, rikkaan Nordhallin Kjellin poikaa, sinä saatat kyllä semmoista luulotella."
"Kukapa tiesi, äiti? Niin ihmeellisiä asioita on ennenkin tapahtunut,
Yrjö on kylläksi rehellinen poika."