"Oh, oh; hänen rehellisyytensä taitaa olla samanlaista kuin hänen isänsäkin," jupisi ukko Lauri ja sysäsi vähän pyöreätä karvalakkia päässänsä; "hän, varmaan on hän rivakka aina ja ymmärtää koota rahaa, — mutta tapahtuuko se aina oikein kunniallisesti…"
"Kunniallisestiko?" keskeytti Anna, "vai niin, Yrjökö ei menettelisi kunniallisesti? Niin, sen minä sanon," jatkoi hän suuttumuksesta punastuneena, "sen minä sanon, että kaikki, mitä pahaa sanotaan Yrjöstä, se on vaan kateudesta tullutta, sen tähden, että he eivät ole niin rikkaita kuin hän, siksi he eivät oikein tiedä kaikkea sitä pahaa mitä he tahtoisivat hänestä juoruta — se on oikein synti, puhua Yrjöstä kaikkea semmoista."
"Niin kyllä, saattaa niin olla; varmaan on hän rehellinenkin," virkkoi ukko, "hän antoi minulle yhden kartuusin, se oli hyvää tupakkaa,"
"Ja minulle hän antoi hopeavitjat ja neulat helyineen ja kelloineen," muistutti Anna. "Mutta vaiti, joku tulee ulkona, se on hän, minä tunnen hänen astuntansa."
Tuskin oli tytön valvova korva huomannut tämän astunnan, ennen kun matala ovi aukeni ja ihan oikein — Yrjö astui kumartuen sisään, sillä ovi oli niin matala.
"Hyvää iltaa — hyvää iltaa, isä Lauri ja te, Laurin vaimo," virkkoi
Yrjö lempeästi, "ja sinä, Anna, joka istut siinä niin ihanana ja
hienona. Näettehän, minä olen ollut iltamatkoilla, ollut tuolla Pekka
Pietarinpojan luona ja poikkesin tännekin tirkistääkseni sisään."
Ukko Lauri tunsi itsessään sellaista kunnioitusta, joka köyhällä kansalla on rahan ja rikkauden suhteen, — hän kohotti lakkiansa ja tervehti hyvin kohteliaasti vastaan; ainoastaan Laurin vaimo näytti vähemmän ujostelevan rikkaan Kjellin poikaa, ja tämä tuli siitä, että hän ei mielellään nähnyt hänen niin usein käyvän torpassa, sillä hänestä oli mahdotonta, että Yrjöllä olisi ollut täydellä todella jotakin tekemistä Annan kanssa.
Yrjö oli myös jo kauan tietänyt sen ja hän taas tarttui tavalliseen apukeinoonsa. "Kuulkaahan, Laurin vaimo, minä olen monta kertaa juonut maitoa täällä," sanoi hän, "ja niin monta kertaa lainannut Laurin ruuhta ilmaiseksi, että minä, kun lähdin kotoa, ajattelin, että Laurin vaimo ei siitä pahastuisi, jos hän saisi pienen palasen pyhähameeksensa, joka hänellä ennestään on vähän vanhamainen. Mutta Laurin vaimo on niin kelpo nainen, että hänen ei tarvitse pitää huonompaa hametta kuin muidenkaan." Näin sanoen otti hän esiin mytyn, joka sisälsi mustan kamlottisen hamekankaan.
Laurin vaimo tarkasteli tuota kaunista lahjaa iloisesti hymyillen ja Anna katseli vuoroin äitiänsä vuoroin isäänsä riemuitsevilla silmäyksillä.
"Oi, se on liian paljo," lausui vaimo ja tarkasteli kangasta kaikin mahdollisin tavoin, sillä se ei ainoastaan mielistyttänyt hänen turhamaisuuttansa, vaan se ihastutti häntä, koska hänen mielestänsä semmoinen lahja olisi ollut liiaksi suuriarvoinen, jos ei Yrjön matkoilla Koskitorppaan olisi ollut mitään todellista tarkoitusta. Laurin vaimolle oli lahja kylläkin liiaksi suuri, mutta se oli kuitenkin erittäin sopiva hänelle, jos Yrjö tahtoi, että hänen tuleva anoppimuorinsa olisi näyttänyt maailmalle jonkunmoiselta.