Oli siis aivan luonnollista, että hän otti lahjan vastaan todellisella kiitollisuudella.
"No, Anna," alkoi Yrjö ja istui tytön viereen, "sinä olet ahkera, sinä; siinä teet oikein, sillä Jumalan pelolla ja ahkeruudella ihminen voittaa kaikki, semmoinen on minun uskoni."
Anna loi salaisen silmäyksen vanhempiinsa, nähdäksensä, mitä tämä lause heihin vaikuttaisi. "Niin, mitäpä muuta köyhällä tytöllä olisi tehtävää," kuului vastaus.
"Mutta vaikka sinä tulisit rikkaaksikin, Anna, niin tarvitset sittenkin ahkeruutta, sillä Jumala ei siunaa meitä, jos emme ole ahkeria ja syö leipäämme otsamme hiessä." Niin puhui Yrjö oikein kauniita asioita hetkisen, siksi kun äidin tarkkuus näytti keskeytyvän rohtimia kehrätessään ja Lauri meni ulos, hakatakseen vähän puita valkeaan. Silloin alkoi Yrjö kuiskua: "tiedätkö sinä, Anna, että minun isäni on hyvin sairas … hän oli toisiltana ulkona ja istui silloin eräällä kivellä, ja silloin joku paha meni häneen. Meillä on ollut vanha Kirsti Noitatorpasta ja hän on heittänyt arpaa ja kysynyt: oletko sinä ilmasta, vedestä tahi maasta? ja arpa sattui maahan, sillä näethän, hän istui kivellä ja silloin se tuli; Jumala tiesi, miten isälle käynee!…"
"Onko niin pahasti?" kuiskasi Anna surullisesti silmäten Yrjöä. "Herra Jumala, eihän hän ole mikään vanha, hän saattaisi kyllä elää vielä kauankin."
"Niin, Jumala suokoon niin," huokasi Yrjö; "mutta jos hän kuolee, niin sitä ei kukaan voi auttaa, me olemme kyllä tarjonneet hänelle sekä 'Tillyntippoja' että 'gratia probataa', hautoneet häntä sinapilla … sekä iskettäneet häntä, mutta hän tulee aina heikommaksi ja heikommaksi, ja minä kävin nyt tuolla Kjellsmyrassa Pekka Antinpojan luona, koska hän parantaa eläviä ja ymmärtää vähän auttaa ihmisiä myöskin … hän tulee tänä iltana meille ja saadaanpas nähdä, mitä hän voi tehdä; hän sanoi, että se on vaan 'lennos,' mutta tuskin minä sitä uskon."
"Herra Jumala, miten käyneekään?" huokasi Anna, joka tunsi itsensä ihmeellisesti liikutetuksi; hänestä tuntui siltä, kuin jos Kjell Kjellsson olisi ollut hänen ainoa tukensa täällä maan päällä, hänen ainoa turvansa; mutta tämä oli vaan luulottelua, sillä hän tiesi sen, että niin kauan kun Kjell eli, ei hän voinut milloinkaan toivoa Yrjöä saavansa; mutta siitä huolimatta pelkäsi hän hänen kuolevan.
"Jos nyt isä kuolee, niin ei kukaan estä minua ottamasta sinut," lausui
Yrjö, "sehän on hyvä, Annaseni."
"Ja sillä tavalla sinä saatat puhua silloin, kun sinun isäsi makaa sairaana kuoleman kielissä," muistutti Anna surullisella vakavuudella. "Niin sinun ei pitäisi puhuman, se on syntiä."
"Niin, minä vaan sanon, että jos isä kuolee, jonka Jumala estäköön, niin minua eivät rahat ihastuta, se vaan minua lohduttaa, että minä saatan ottaa sinut … niin minä tarkoitin. Saatat uskoa, että Inka ja minä olemme paljon riidelleet sinusta.