"Kuinka niin?…"
"Niin, näethän, Inka on aina vähän ylpeä itsestään ja katsoo, että sinä et ole kylliksi hyvä hänen veljensä vaimoksi; mutta hän kyllä taipuu vielä kerran; hän kuitenkin vaikuttaa äitiin paljon; mutta, Jumalan kiitos, minä olen täysi-ikäinen itse ja herra itse puolestani, jos isäni kuolee.
"Ja Inka on kuitenkin aina ollut ystävällinen minulle," huokasi Anna, sillä se katkeroitti häntä, että joku saattoi olla toisellainen kuin mitä hänen käytöksensä osoitti. "Inka on aina näyttäytynyt minua kohtaan niin ystävälliseltä," kertoi hän, "minä en voi uskoa, että hän olisi niin petollinen."
"Vai niin, mutta katsohan, hän on semmoinen kuin tyttöjen on tapa olla, vähän viekas puolestansa," huomautti Yrjö ilkikurisesti hymyillen. "Hän on ylpeä ja suuri mielestään rikkautensa tähden ja luulee, että hän yksinänsä saa mennä naimisiin köyhän kanssa … hm, olethan sinä kuullut, että Ollilla on tuumat mielessänsä; no hyvä, olkoon niin; mutta silloin Inka ei saa sinun kimppuusi käydä … ei, hänen täytyy antaa olla sinut rauhassa. Saatat kuitenkin uskoa, että hän sittenkin tahtoo estää meitä naimisiin menemästä, ja kun hän näkee, että hänellä ei ole mitään voimaa minun suhteeni, silloin tulee hän kyllä sinun luoksesi ja osoittaa sinulle, että minulla ei ole mitään todellista aikomusta tämän asian suhteen; mutta elä kuitenkaan anna itseäsi pettää."
"Niin, sinullako, Yrjö? Minä en usko, että kukaan voi olla niin halpa, että hän lupaa eikä pidä ja haavoittaa jonkun tyttö raukan sydämen … ethän sinä tee sitä?"
"Kas niin, sinä alat jo epäillä," naurahti Yrjö, "miten käy sitten, jos Inka tulee, sillä hän on uhannut minulle, että hän kyllä estää asian sittenkin; hm, älä usko häntä!"
Yrjö istui vielä kauan sinä iltana Annan luona ja "sipisi ja supisi," niin kuin Laurin vaimolla oli tapana aina sanoa; viimeinkin hän lähti. Anna ja ukko Lauri seurasivat häntä alas rantaan, jossa pian vene sysättiin synkälle järvelle ja se alkoi kulkea muutamia loistavia pilkkuja kohden, jotka olivat valaistuja akkunoita siellä ja täällä Nordhallin kylässä.
Testamentti.
Yrjö lähti koko isänsä sairauden aikana harvoin pois sairashuoneesta, vaan sitä vastaan hänellä oli paljon puhumista ja kuiskumista sairaalle, joka näytti jännitetyllä ja tuskallisella tarkkuudella kuuntelevan häntä. Viimein kutsuttiin herra Koskinen, joka yhden kokonaisen päivän istui lukitussa kammiossa ja kirjoitti; mitä hän kirjoitti, se oli kaikille salaisuus. Kuitenkin näytti herra Koskinen sekä tuskastuneelta että hämmästyneeltä, kun hän kohtasi Ingan, joka valvoneena ja murheellisena ollen ei kysynyt, mitä hän kirjoitti, mutta luuli tietävänsä, että se oli kalunkirja. "Ei isä voi niin huonosti, että Koskisen täytyisi kaikki kirjoittaa," sanoi hän ainoastaan. "Jumalan avulla isä paranee jälleen."
"Niin, Jumala suokoon sen," lausui Koskinen surkuttelevalla äänellä, "muuten ei ole hyvin, Inka kulta, ei ole hyvin, — hm, toisinaan on sangen vaikea olla semmoisena, joka osaa vähää enemmän kuin muut ihmiset; näethän, pastori ja minä olemme ainoat tässä pitäjäässä, jotka olemme vähää taitavampia kirjoituksessa ja tarkemmassa lu'ussa ja sen tähden täytyy meidän molempain ohjata asioita, — niin, niin, saadaanhan nähdä, saadaanhan nähdä!"