"Mutta isä näyttää tänäpäivänä voivan paremmin kuin ennen; onhan se hyvä merkki, herra Koskinen?"
"Hm, varmaankin; mutta, näet, se on myöskin kuoleman merkki. Inka tietää, että kun valkea on loppumaisillaan, leimuaa se vielä juuri sammuessaan."
Seuraavana päivänä tuli pappi ja nyt otettiin esille paperi, jonka Kjell Kjellsson Yrjön, papin ja herra Koskisen saapuvilla ollessa selitti olevan hänen viimeisen tahtonsa ja pyysi kahta jälkimäistä todistamaan. Tämä tapahtui, ja kun nimet olivat kirjoitetut — Pekka Koskinen oli kirjoitettu taaksepäin kallellaan olevilla kirjaimilla monine jäykkine viivoineen ja lenkkeineen, näyttäen hyvin aidalta, jolla on kuivattu herneitä ja jolle on jätetty jäljelle muutamia varsia — tarkasteli Yrjö allekirjoituksia ja ivan ja ilon sekainen hymy levisi hänen kasvoilleen ennen kun hän taas ennätti ottaa niille surullisen muodon.
Kun tämä asia oli päättynyt, pyysi pappi Kjelliä ajattelemaan täältä lähtöänsä. Tämä muistutus iski kuin salama kuolevaan, joka siihen asti oli niin jännitetyllä tarkkuudella pitänyt huolta maallisten asioidensa järjestämisestä, että hän melkein unhotti kuoleman tähden sitä tekevänsä.
Hänen muotonsa muuttui; kuolema oli aina ollut hänelle kauhistus, ja nyt, ikään kuin taikakeinojen avulla, kulki koko edellinen elämänsä hänen ohitsensa, semmoisissa muodoissa, jotka nyt kyyneleillä ja huokauksilla soimasivat häntä kovasti, kovasti, ja joita hän olisi karttanut, jos hän olisi enemmän ajatellut sitä hetkeä, joka nyt jo oli tulla ehtinyt.
Hän vaipui kuitenkin enemmän ja enemmän, ja pappi voi siis ainoastaan päällimiten koskea kuolevaisen elämän pääkohtiin; mutta siinäkin oli kylliksi nostamaan kylmää hikeä hänen otsalleen. Pian, sitten kun hän oli saanut pyhän ehtoollisen, vaipui hän hiljaisesti huumehduksiin, se muuttui unen horroksi ja unen horto kuoleman uneksi, juuri silloin kun aamu koitti kylmänä ja usvaisena seudun yli.
Yrjö oli aivan tyyni; hän otti heti hallitusohjat, ja sitten kun juhlalliset hautajaiset olivat pidetyt, otti hän kutsuttujen todistajain läsnä ollessa esiin testamentin.
Se sisälsi, että koska Yrjö aina oli ollut kuuliainen poika, nimitti isä hänen yksinänsä perillisekseen siinä tapauksessa, jos hänen sisarensa Inka menisi naimisiin Kjellmyran Juho vainajan pojan Ollin kanssa, joka avioliiton suostumus oli tehty isän tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa. Myöskin oli Elsa, vainajan leski, perivä toisen puolen omaisuudesta lain mukaan, kuitenkin niin, että hänellä ei ole valtaa mitään hävittää, vaan kaikki hänen kuolemansa jälkeen oli jäävä Yrjölle ja Ingalle, jos, nimittäin, ei jälkimäinen tekisi vastoin isänsä viimeistä tahtoa.
Semmoinen oli sen testamentin pääsisältö, jonka herra Koskinen oli kokoon ährinyt ja sitten todistanut; hän oli ollut avullinen ryöstämään lemmikiltänsä kaikki ja asettamaan hänen kärsimättömimmällä tavalla veljensä vallan alaisuuteen.
Yrjö luki testamentin kovalla äänellä ja nauroi ivallisesti silloin, kun hän tuli siihen kohtaan, joka teki Ingan perinnöttömäksi, jos hän menisi naimisiin Olli Juhonpojan kanssa.