Suvella on tuo pieni järvi levoton; olkoon miten tyyni tahansa, niin pyörteilee vesi sen pohjalla ja pinnalla, sillä järvi oikeastaan ei ole mikään muu kun suvantopaikka tunturivirrassa, joka silloin tällöin paisuu sen mukaan kuin lumi sulaa ylhäällä kukkuloilla tahi usvaa jähmistyy harmaiden kivien syviin pintoihin ja sirisee alas halkeamiin. Silloin liikkuu jälleen vesi ankarammin; mutta milloinkaan se ei ole oikein hiljaa paitsi taimelta, kun vesi jäätyy melkein pohjia myöten ja lepää vakavana ja hiljaisena, kuolleena ja kylmänä kuin vanha mies, joka täydellisellä levolla kokee sovittaa kaikkia niitä hullutuksia, joita hän on tullut tehneeksi vireänä ollessaan. Kuitenkin näyttää tuo pieni järvi talvella melkein ystävällisemmän näköiseltä kuin suvella, jolloin se näyttää lähes mustalta; sen vaikuttaa osaksi sen alituinen liike ja pienet katkonaiset laineet, osaksi sen ylt'ympäri kiertävä melkein musta havu-metsä, joka kuvastuu järven veteen. Tuolla ylhäällä tuntureilla, maan loppukohdilla, näkee kasvikunnan köyhyyden, samoin kuin nähdään suurinta ihmisellistä kurjuutta yhteiskunnan alimmissa kerroksissa. Täällä nähdään kuusia, jotka sammaleisina ja vanhoina, vaivaskasvuisina typistyneine oksineen ja murtuneine kuorineen seisovat ja kerjäävät lämmintä ja kevättä, ja pienen pieniä koivuja, jotka ikään kuin kauniit kerjäläislapset kapuilevat esiin tunturiroukkioiden väliltä, kurottavat hienoja oksiansa aurinkoa kohden ja rukoilevat: "hyvä herra, anna meille vähän kullastasi!" Tuollainen kasvullisuus peittää koko someroisen tunturiseudun tuon pienen järven ympärillä, ainoastaan yhdellä kohdalla näkyy aukea paikka ja siinä on pieni tupa; se on uudisasunto.
Nyt oli yö, tyyni ja juhlallinen talviyö. Lietunturia ja Norjaa kattaa tuolla ylhäällä kirkas, lempeä valo: se on revontulien loisto; se on hiljaista ja tyyntä, tähdet vilkkuvat sen lävitse ikäänkuin ne olisivat hopeaharson takana, ja kuitenkin on niin valoisa, että voi nähdä pienimmänkin esineen. Etenkin jääkiteet välkkyvät oivallisesti; pieni järvi ja puiden latvat säteilevät ikään kuin ruusutimantit tuossa lumoavassa valossa ja tuolla korkealla pään päällä aivan lähellä näyttää leijuilevan ilmassa lumikupooli juuri kuin väsymättömäin käsien kannattamana; se on eräs tunturihuippu, johon on tältä paikalta kaksi penikulmaa, — sillä tavalla pettävät silmät etäisyyden suhteen, kun ne eivät ole tottuneet tunturiseudun luontoon. Tuvan ainoasta pienestä akkunasta loistaa valo kirkkaasta liekistä, joka palaa liedellä; tuo loiste tekee kummallisen seoituksen noille kiiluville tähdille ja ihanille revontulille, jotka johtuvat taivaan korkeimpaan kohtaan ikään kuin liehuvilla silkkiköynnyksillä verhoillut hopeapylväät. Tuo punertava valo tuvan akkunasta vilkahtelee niin huolellisena puiden välillä noiden suurten taivaalla loistavien valojen suhteen, juuri kuin ihmisen himmeät ajatukset verrattaessa niitä Jumalan omien ajatusten selkeyteen.
Tuvan matalasta savutorvesta tuli savua, sillä huoneessa paloi muutamia hyviä "kuivia juuria" liedellä ja "vuolukivi," s.o. pata tästä kivilajista Handöl'in vuolukivilouhoksesta, riippui sangastaan sitä varten laitetulla vivulla valkean päällä. Lieden edessä istui keski-ikäinen nainen puhtaine ja kauniine muodonpiirteineen, jommoisilla jemtlantilaiset talonpoikaisnaiset ovat merkityt. Rehellisyys, uskollisuus ja urheus esiytyi noissa sinisissä silmissä ja uljuus näkyi kirjoitettuna tuohon valkeaan otsaan ja kuvautui pyöreiden huulien kaarevuudessa. Nainen, minä sanon, oli kuitenkin jo neljänkymmenen vuoden ikäinen ja siis oli nuoruuden sekä ensimäinen ihanuus että kukoistus käynyt lopulleen; sillä kovassa ilmanalassa kovettuvat myöskin muodot; mutta kuitenkin näkyi jäljellä olevan vielä jotakin nuorenmoisuutta: sitä ilmestyi katsannossa, joka on viimeinen kauneuden hengettären turvapaikka, kun hän muuttelee, viimein varsin pois paetakseen.
Tuo hyvä nainen istui siinä puuropatansa ääressä; tämä oli ainoa, joka piti yllä keskustelua puhkinallansa, sillä nainen oli yksinänsä, jos ei oteta lukuun yhtä paria vuohia, jotka nurkasta häkkinsä takaa pistivät esiin päitänsä ja pitkäkkäisillä silmillänsä tarkastelivat liesivalkeata sillä aikaa, kun yksi vuona, joka käveli vapaana huoneessa, silloin tällöin käyskenteli edes ja takaisin ja kiipeili vuoteisiin ja pöydälle sekä yritti päästä laudalle, jossa virsikirja oli karstojen ja kopan vieressä, missä karvat säilytettiin.
"No, Piiro! annapas olla, hyi, kun sinä olet ilkeä!" nuhteli nainen. "Vartoohan vaan siksi, kun Olli tulee kotiin, silloin saat sinä oman herrasi, no, joudupas alas sieltä!"
Vuona totteli, vaikka vastahakoisesti, jonka se parhaiten osoitti sillä, että se pian uudestaan yritti kiivetä ylös korkeuteen, joka harjoitus erittäin näytti huvittavan sen nuorta luonnetta.
"Eilen oli ankara ilma," kertoi nainen, "saanhan nähdä … keskiviikkona he kulkivat Levanger'ista ja torstaina lähtivät he Koululta, eilen olivat he tunturilaaksoissa; sillä he eivät kulkeneet suoria teitä… Niin, matkaviskaalit nyt tulevat tähän maahan ja menettelevät täällä aivan kuin 'tuolla etelässä,' hm, he eivät tiedä, että meillä ovat omat tapamme täällä maassa ja poikani kyllä varoo itsensä, — niin aina, hän on niin viisas kuin itse Kjell Kjellsson, niin rikas kuin hän onkin … kunhan vaan hän ei olisi joutunut nyt mihinkään onnettomuuteen."
"Tänä iltana on muuten kaunis ilma, mutta varmaankin on nyt kylmä," lisäsi hän, kun hän ensin oli puhellut läven akkunan jäähän; "mutta ei Juho palele eikä Ollikaan, sillä vuohennahkaiset vaatteet ja jalkineet, jotka minä laitoin, ovat kyllin lämpimät. Oi, jospa voisi hankkia Juholle koirannahkaiset turkit; minä tiedän, että Kjell Kjellsson kasvattaa niin paljon koiria saadakseen nahkoja, että hän kyllä voisi antaa Juholle turkin aineet; mutta sitä tehdäkseen hän on liiaksi saituri, Kjell … rikas Kjell Kjellsson Nordhallissa, niin aina."
"Hm, jospa he nyt tulisivat!" oli nainen sanonut jo kumminkin parikymmentä kertaa puuroa keittäessään, eivätkä he olleet kuitenkaan vielä tulleet, vaan tuon äkäisen puuropadan täytyi nostaa pois tulelta; mutta juuri silloin kuului lumi narisevan ja kellot hiljaisesti helisevän, ja katsohan, tuolla järvellä tuli kaksi paria satuloittuja hevosia, joista kaksi kantoi ratsastajaa, toinen suurta ja toinen pientä, toisilla oli muuta kannettavaa.
"Tuollahan he ovat," huudahti vaimo itseksensä ja hypähti ylös; "Jumalan kiitos …. Jumalan kiitos! minä pelkäsin niin tunturimyrskyä eilen; Herra Jumala, semmoisilla matkoilla saattaa tapahtua paljon pahaa ihmisille, jotka ovat ulkona."