Tämän tuotteliaan juhlamenon jälkeen tarjottiin taas pienempiä ruokalajia, kaikenmuoisia semmoisia, jotka hyvin maistuvat makeilta ja tuntuvat keveiltä tämmöisen oivallisen päivällisen jälkeen. Nyt alkoi tanssi; se loppuu piiriä tanssimalla morsiamen kanssa ja meillä on siis syytä katsella häntä kyllin tarkoin ennen kun kaikki loistavuus häviää. Huomiomme parhaiten kiinittyy hänen pääkoristeesensa. Ingan silkkihienot, vaalean ruskeat kähärät ovat käännetyt ylös laskokseen, niin että pää on kasvanut koko joukon korkeammaksi, siihen on sitten laskettu paksusti kullattu morsiuskruunu monine mitalleineen ja molemmin puolin suurine kukkakiehkuroineen, tehdyt viheriöistä, punaisista ja suurista kiiltomessinkisistä ruusuista; näistä koristuksista käyvät helminauhat ja vitjat; riippuen kierroksissa hiusten rajalla. Muuten on hän vaatetettu mustalla silkillä, leveine, vaaleanpunaisine ja valkeine nauhoineen vyötäisillä; hänellä on myös kultakello, kultavitjat ja kalleuksia ylen määrin, jotka kaikki Elsa muori on hankkinut kaunistaaksensa lempilastansa.
Soittoniekat ovat virittäneet viulunsa, kihnanneet sompaansa kokonaiseen hartsikappaleesen, joka on kimitettynä viulun kaulan takapuolelle ja alkavat vetää säveleitä, potkien tahtia molemmilla jaloillansa, niin että se kuuluu juuri kuin jos neljä henkeä puimalla toimittaisi mukasoittoa. Tanssi alkaa.
Tuo morsian raukka koristuksineen ja sulho ovat nyt tuomitut tanssimaan joka ainoan häävieraan kanssa, aina vanhimmista ukoista nuorimpiin poikiin saakka, mutta näitä paitsi on vielä useita, jotka haluavat tanssia, ne ovat niin sanottuja "maitotallukoita" — maitotyttöjä, — jotka illalla kahdeksan aikaan ovat tulleet tuomaan maitoa tuliaisiksi koko kylästä ja vielä etäänpääkin. Heitä ei ole vielä ennen kutsuttu, mutta nyt heitä pyydetään tanssiin; ja kun sellaisia tuliaisia tuodaan aina jokaisena iltana niin kauan kun häät kestävät, pitävät tämän edun, "maitotallukkana" käymisen, kaikki seudun piiat vuorottain, käyden kukin iltansa häätalossa, saadaksensa tanssia.
Tanssia kestää valkoiseen päivään saakka, noin kello kahteen yöllä, ja silloin, kun pohjolan aurinko nousee ja kultaa valollansa koivumetsän ja Tunturikoski loistaa kuin kirkas hopea, linnut alkavat laulunsa ja kukat avaavat kasteisen kupunsa, vaikenee viulujen ääni ja kaikki laskeutuvat levolle, kootaksensa voimia seuraavan päivän tanssin rehkinän varaksi.
Lepo ei kuitenkaan ole pitkällinen; nuo väsymättömät soittoniekat ryhtyvät taas työhönsä ja nyt on "pitkätanssi" alkava. Nuoriso vaatettaa itsensä niin eriskummaiseen vaatteukseen kuin suinkin tilaisuus myöten antaa ja keksintäkyky riittää muodostamaan ja sitten kulkee koko hääjoukko huutaen ja laulaen, peltiä ja padansankoja mukasoitoksi rämistellessä kaikkiin kylän taloihin, joissa tavallisesti ollaan valmiita vastaan ottamaan. Sillä tavalla lähti nyt joukko Yrjö Kjellssonin talosta Nordhallin kylässä ja jatkoi kulkuansa kaikkiin kylään kuuluviin taloihin, jotka ovat pitkissä riveissä vuoren rinteellä. Joka paikassa, jokaisessa tuvassa varrottiin siksi, kun tuo kummallinen, ikään kuin kissannaukujaisia pitävä seura saapui ja sitten kun se oli tapahtunut, pyysivät ne, jotka tuvissa asuivat, heitä ottamaan muutamia pyörähdyksiä; se oli luonnollista, että silloin taas nuo väsymättömät viuluniekat alkoivat säännöllisemmän soittonsa, jonka mukaan sitten tanssittiin joka ainoan ukon, jokaisen eukon, naisen ja tytön, vieläpä semmoisten lastenkin kanssa, jotka juuri olivat oppineet kävelemään. Kaikkien piti saada vähän "pyörähtää" ennen kuu tuo iloinen seura, sitten kun talon kaikki asukkaat olivat myös "leivänjakajaisista" osallisiksi tulleet, lähti taas seuraavaan taloon meteliänsä jatkamaan. Tämän pitkän tanssin jäljestä, jonka tähden Nordhallissa täytyi kulkea noin puolen penikulmaa edes ja takaisin, eivät vieraat kuitenkaan olleet niin väsyneitä, että he eivät olisi tanssia jatkaneet vielä yöhön asti. Jokin lepoaika oli kuitenkin välttämätön, sillä tiistaina seurasi emäntäkesti. Ollin täytyi erota täksi päiväksi Ingastansa, sillä hänen tuli erityisessä huoneessa nauttia juomia miesten kanssa ja Inka kestitsi varsinaisessa häähuoneessa naisväkeä. Tällaisissa tilaisuuksissa juodaan tavallisesti vähän liiaksikin, ja Yrjön, niin kuin kaikkien raakaluontoisten, oli hauska katsella juopuneita ihmisiä; mutta tämä ei kuitenkaan nyt menestynyt oikein täydellisesti, sillä Ollin olento oli sellainen, että juuri kukaan ei mielellään unhottanut itseänsä hänen läsnä ollessansa — ja siis päättyi päivä jotenkin rauhallisesti, vaikka iltamalla jotkut naapurukset istuivat keikkulaudoilla ja jaarittelivat keskenänsä, tietämättä oikeastaan mistä kysymys oli. Päivä kuitenkin loppui, ja jos aurinko sinä iltana näki tusinakunnan enemmän semmoisia ihmisiä, jotka eivät tietäneet mitä he tekivät, ei se kuitenkaan punastunut enempää kuin tavallisesti, sillä ihmiset käyttävät itsensä usein tuhmasti, olematta sen tähden kuitenkaan niin iloisia kuin Inka Kjellintyttären häissä.
Keskiviikko on kuitenkin jo viimeinen päivä naineille vieraille; vielä on kuitenkin jäljellä yksi juhlallisuus, nimittäin kun "korjataan pois hapan paisti." Kaikki tuosta mahtavasta kestistä jääneet luut ovat nimittäin pannut sopiviin astioihin ja ne kannetaan nyt juhlallisessa saatossa, soittoniekat edellä ja koko hääjoukko jäljessä, jollekin aukealle paikalle metsään, jossa on joku erinäinen kallio tahi suuri kivi. Tälle kivelle ladotaan kaikki luut ja sytytetään sitten suuri valkea niitä polttamaan. Tällä ajalla väki käy suureen piiriin ympärille ja tanssii tuota palavaa luukasaa kiertäen siksi kunnes se on loppuun palanut; tätä viimeistä juhlaa seuraa taas kestitseminen, joka kestää siksi kun häätalossa syödään päivällistä. Kun sitten kaikki ovat asettuneet lepoon ja rauhaan, astuu ensin sulho esiin ja antaa jokaiselle miehelle tupakalla täytetyn savipiipun jäähyväislahjaksi ja hänen jäljessänsä tulee morsian lahjoineen. Tässä ovat nyt ne nenäliinat, ruokaliinat ja kaulahuivit, joita Inka niin ahkeraa oli kutonut kaiken talven.
Kun Inka nyt viimeisen kerran kotona ollessaan astui äitinsä eteen kiittääksensä häntä kaikista lapsuutensa päivistä, nuoruutensa iloista, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rauhasta — kun hän ojensi hänelle lahjansa, oivallisen kakun, kiedottuna liinaan, joka oli sidottu ruusullisella silkkinauhalla, niin koki hän vieläkin hymyillä, mutta kuitenkin vierähti suuri kyynele tuolle ruusuiselle siteelle silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja äänetönnä antoi lahjansa. Elsa eukko nousi ylös — tuo muutoin niin iloisa, voimakas ja terve eukko vapisi kuin haavan lehti — ja sulki tyttönsä syliinsä. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni!" kuiskasi hän nyyhkien. "Älä unohda äitiäsi, kun panet jalkasi oman pöytäsi alle!"
"En koskaan, en koskaan, äiti; en koskaan minä unohda sinua!" lausui Inka. "Mutta," lisäsi hän, "jos sinun tulee täällä olosi vaikeaksi, niin tule meidän luoksemme tuntureille!" Koko seurassa ei ollut ketään, joka ei olisi tuntenut juhlalliseksi tuota hetkeä, jona vanha side on revittävä sen tähden, että uusi on sidottu. Inka jatkoi kulkuansa ja lahjoittamistansa ja kaikkialla näki hän, miten paljon hänestä pidettiin, miten vastahakoisesti hän laskettiin kylästä pois. Ilta tuli ja vieraitten tuli lähteä, ja jokaista heistä seurasivat soittajat vähän matkaa tietä myöten vanhojen viimeiseksi huviksi.
Nuoriso ei vielä kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi häätaloon ja tanssi koko yön, niin että torstai-aamuna aurinko nousi ja oli jo korkealla taivaalla, ennen kun soittoniekat viimeinkin saivat soittaa tuon iloisen joukon pois talosta, johon taas tuli rauha ja hiljaisuus.
"Jumalan kiitos, että me taas olemme yksinämme!" lausui Inka sitten kun viimeiset vieraat olivat lähteneet; "tiedätkö, Olli, että tämä juhla ei ollut minusta läheskään niin iloista kuin olin sitä kuvitellut; minun täytyy kuitenkin erota kotoa. Tiedäthän, että sieltä, missä on lapsena elänyt, missä on leikkinyt lapsuutensa päivinä, sieltä eroaa ihminen kuitenkin vastahakoisesti ja murheella."