"Olen, rakas Olli, elä huolehdi siitä," kuului vastaus, mutta siitä huolimatta ei Inka kuitenkaan voinut olla uteliaisuudella katselematta eteensä ja itsekseen toivomatta, että tupa ei kuitenkaan olisi liiaksi kurja; mutta hän oli jo kauan sitten ajatellut olevansa uudessa kodissaan ja hän oli valmis tyytymään semmoiseen tupaan, millainen Ollilla oli hänelle antaa.
Viimeinkin pääsivät he tuon pienen järven rannalle. "Mikä tuo on? Asuuko täällä muita kuin sinä?" kysyi Inka kun hän näki pienen, siistin, punaiseksi maalatun rakennuksen valkeine akkunalautoineen ja viheriöine puitteineen olevan edessänsä järven toisella rannalla ja kuvastuvan kirkkaasen veteen.
Olli oli tarkkuudella ja ikään kuin epäillen tarkastellut nuorta vaimoansa, mutta kun hän näki hänen iloisesti hämmästyneen, muuttui hänen muotonsa iloisemmaksi. "Se on sinun ja minun tupani, näethän, minä olen rakentanut sen sinulle, sinua varten … tyydytkö asumaan siellä?"
"Tyydyn, tyydyn, oi niin kaunis ja sievä, rakas Olli, kiitos, Olli kultaseni; oi noin sievät akkunalaudat ja viheriät puitteet, oi miten tuo on kaunis!" Niin leperteli Inka kuin lapsi koko loppumatkan, mutta tuskin oli hevonen pysähtynyt, kun hän jo oli maassa ja kiirehti huoneisin. Kaikki oli oikein talonpojan tapaan, mutta katsohan, tuolla ullakolla oli pieni kammari varustettu Ingan puoleksi hienomman makuaistin mukaan.
"Oletko nyt tyytyväinen ja pysytkö tyytyväisenä, Inka?" kysyi Olli ja syleili iloista vaimoansa.
"Olen, olen; minä olen ja pysyn tyytyväisenä sinun kanssasi ja tuvan suhteen nyt ja koko elinaikani."
"Jumala siunatkoon sinun tulosi, rakas, armas, hyvä Inkani!" kuiskasi mies ja painoi sydämellisen suudelman noille ruusuisille huulille.
Huvimatkailija.
Erään järven rannalla Kentissä on kaunis maatila, joka, siihen aikaan kun meidän kertomuksemme alkaa, kuului sir Edward Ellisille. Hän oli silloin jo ijäkäs mies, mutta hän oli koko ikänsä elänyt naimattomana ja oli nyt siis todellinen "vanhapoika." Vanhainpoikain säädyssä on se omituista, että sen jäsenet tottuvat erityisiin tapoihinsa, joita he eivät tahdo jättää. He vaatettavat itsensä omalla tavallansa, syövät omaan tapaansa, nukkuvat sillä ajalla, jolloin ketkään muut eivät nuku ja antavat aatteiden kaivaa sieluunsa niin syviä juovia, että ne vaativat oikean sulun, jos heidän joinkin tavoin täytyy olla yhteydessä toisten kanssa. He tulevat, niin kun he itse mielellään väittävät, "itsenäisiksi miehiksi," taikka, jos muut saavat asiasta arvostelunsa antaa, "kummallisiksi patruuneiksi." Sellainen mies oli sir Edward Ellis, itse Englannissa kummallinen mies, joka merkitsee, että hän kaikissa muissa maissa oli jotenkin käsittämättömän eriskummainen olento.
Hän oli elänyt monta, monta vuotta yksinänsä tilallansa kammaripalvelijansa, pöydänkattajansa kanssa, sanalla sanoen miehen kanssa, joka toimitti kaikki tehtävät, mitä palvelijalla saattaa olla, nimittäin tuon pitkän Juhon kanssa, joka punaisessa liverissään (palvelijapu'ussaan) hoikkine ja koukertelevine ruumiineen näytti itä-intialaiselta kravulta. Sir Edward Ellis ei käynyt milloinkaan matkoilla; hänen oivalliset hevosensa seisoivat tallissa, juoksivat laitumella eivätkä tehneet mitään, niillä oli yhtä hyvät laiskanpäivät kuin milloinkaan jonkun pääkirkon pispalla tahi pastorilla. Sir Edward ei niitä milloinkaan käyttänyt, vaan istui huoneessansa, jossa hän tutkisteli vaakunatiedettä ja hänellä siis alituisesti oli vaakunakirja kädessänsä, saadaksensa selvän kaikista niistä jalopeuroista, tähdistä, pölkyistä ja ruusuista, jotka merkitsevät niin paljon ja niin vähän tässä maailmassa. Syy, jonka tähden hän näin oli mieltynyt vaakunatieteesen, oli se, että hän, Jumala yksin tietää minkä haarojen kautta, oli keksinyt olevansa sukua Stuartien, Lancasterien ja Howardien ynnä monien muiden heimoille ja su'uille, joissa hänellä oli esi-isiä ja äitiä, serkkuja ja tätiä, mitkä pöyhkeilivät vaakunoillansa hänen avaralla sukutaulullansa. Miten on tiettyä, on ihmisiä, jotka koko ikänsä taukoamatta lukevat samaa kirjaa kannesta kanteen, vuodesta vuoteen. Minä en tarkoita tässä Raamattua, jota kyllä sietää lukea niin kauan, vaan aivan yksinkertaisia ihmisellisiä kirjoja, semmoisia kuin esimerkiksi Cookin matka maan ympäri, jota minun tietääkseni eräs vanha maapappi tutki kaksikymmentä vuotta. Minä olin vielä silloin poika, kun mies istui ja luki Cookin matkaa, minä pääsin ylioppilaaksi ja tulin kotiani yliopistosta, ja vielä istui hän ja luki Cookin matkaa — minä menin tervehtimään ukkoa, mutta tulin sopimattomalla ajalla, minä häiritsin häntä, sillä hän luki Cookin matkaa ja huvitteleiksi parhaimmalla tavalla Unalaschalla tahi jollakin muulla venäläisellä reposaarella.