Oli eräs ilta syksyn tullessa. Vielä oli englantilainen täällä, sillä Anna ja hänen lapsensa sitoivat hänen tähän paikkaan semmoisella voimalla, jota hän itse ei voinut selittää. Oli ilta, juuri auringon laskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain häiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän oli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän tuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen. "Hän tekee loppuansa," lausui Laurin eukko, otti niukat liinavaatteensa ripustaaksensa akkunaan sitten kun Anna olisi loppunut. Nainen muistaa jokaisen pienenkin asian, mihin asemaan hän tulleekin; hän voi ajatella huntuhuivia silloin kun hän palaa rakkaudesta, voi ajatella kuollaksensa säädyllisesti silloin kun hän kuolee ja voi ajatella mitä pikku seikkaa tahansa silloin, kun hän menettää kaikki.
Ei siis ollut ihmeellistä, että Laurin eukko muisti olevan tarpeellista panna lakana akkunan eteen ja, niin kuin hän näytti tekevän, tyynenä laittaa kaikki järjestykseen, silloin kun syvin suru ahdisti hänen sisintä olentoansa.
Lauri itse ja sir Edward istuivat vuoteen ääressä; tuvassa oli hiljaisuus, ainoastaan pikku Yrjö, joka istui tuon hyvän englantilaisen polvella, nauroi veitikkamaisesti, kun hän näki, miten liipotin löi edes ja takaisin hänen ystävänsä, englantilaisen, kellossa, jonka tämä oli avannut, osoittaaksensa sitä pienelle lemmikillensä; viimein lähestyi eukkokin ja katseli taistelevaa lastansa niin sydämellisillä, niin vakavilla silmäyksillä, että siinä ilmestyi yhdessä ainoassa silmäyksessä koko äidillinen murhe.
Hetkinen aikaa kului, aurinko oli jo sammumaisillaan ja tuo punertava loistopaikka uunissa tuli aina himmeämmäksi ja vähäisemmäksi. Silloin levisi yht'äkkiä hymy tuon kuolevan marttyrin kalpeille kasvoille; huulensa, nuo mykät, kuivat, vaaleansinervät huulensa aukenivat, ja silloin kuului hiljainen hyminä, juuri kuin tuuliharpun ääni silloin kun tuuli leikkii sen jänteillä, sävel ikään kuin kaukaisuudesta tuleva ja yhä heikkoneva siksi, kunnes se kokonaan vaikeni. Se oli tuo Annan entinen laulu, viimeisen laulunsa loppusanat:
Puhtaaksi pesen sielunsa
Ja valkaisen kuun valossa
Pyörtehessä.
Viimeisiä sanoja voivat he tuskin enää kuulla, niin etäisiä tuntuivat ne olevan; ne olivat tuon pakenevan hangen viimeiset sanat — kun ne olivat lauletut, ojensi Anna koko ruumiinsa suoraksi, päänsä vaipui sivulle päin ja ilta-auringon viimeinen loiste heitti ruusunpunaisen kirkkauden kuolleen otsakulmille.
Vanhemmat lankesivat polvillensa ja kiittivät Jumalaa tyttärensä onnellisen lopun tähden. Pieni poika tarkasteli heitä kaikkia ihmetellen ja hymyili, juuri kuin kaikki olisi ollut vaan pilaa ja iso-isä ja iso-äiti vaan turhan vuoksi olisivat polvillensa langenneet; hän katsoi englantilaiseen ikään kuin kysyäksensä, mitä se koitti merkitsisi; mutta sir Edwardin rehellisissä silmissä, syvällä noiden tuuheiden kulmakarvain alla, oli pari suuria kyyneliä matkalla alaspäin — ne menivätkin alas sir Edwardin huomaamatta ja putosivat hänen kultaisille kellonsa perille. Lapsi lausui: "näetkös, kyyneleet vierivät kullalle."
Mutta sir Edward puristi lasta itseänsä vasten ja sanoi: "jos saat elää, Yrjö, niin tämä ei ole viimeinen kerta, kun näet kyyneleiden vierivän kullalle!"
Heti hautajaisten jälkeen, jotka olivat yksinkertaiset ja erityisiä puuhia vailla, asettui sir Edward taas pieneen kammariinsa; näytti siltä kuin jos hän nyt olisi tahtonut levätä niiden kauhistuttavien tapausten jäljestä, jotka hän oli nähnyt; mutta hän ei enää viihtynytkään yksinäisyydessä niin kuin ennen, hän ei viihtynyt oikein muuten kuin silloin, kun pieni Yrjö oli huoneessa hänen luonansa ja käänteli ylös alaisin hänen tavaroitansa. Yrjö oli sellainen lemmikki, että hän sai katsella ja selailla tuon hyvän sirin kallisarvoista vaakunakirjaakin, jonka kauniit heleät värit erinomaisesti huvittivat lasta.
Kaikki mukautui pian jälleen vanhaan tapaansa. Sekä ukko Lauri että hänen vaimonsa lohduttivat itsensä pian sillä, että he eivät enää olleet pitkäikäisiä, joka lohdutus usein tekee sen, että vanhat niin helposti kantavat tappionsa ja näyttävät meistä niin tyytyväisiltä, että me selitämme sen tunteitten velttoudeksi. Ainoa, joka heitä huoletti, se oli pieni Yrjö; ja usein kun lapsi nukkui uinuen vuoteellansa, istuivat vanhukset hänen vieressään ja huokasivat: "mitenhän käynee tuolle lapsi raukalle sitten kun me kuolemme pois, kuka opettaa hänelle jumalanpelkoa ja ahkeruutta?" Nämä kysymykset koskivat heihin kovasti, sillä tässä ei ollut tuota lohdutusta: "me tulemme pian jäljessä."