Sillä tavalla istuivat he erään kerran myöhään illalla, kun englantilainen astui heidän ahtaasen majaansa.
"Huomenna minä lähden, minä tahdon matkustaa kotiini Englantiin," lausui hän ja istui heitä vastakkain.
"Lähdettekö?… Oi Herra Jumala," huudahti eukko, "lähteekö hän pois?
Sitten tulee tänne oikea yksinäisyys meille!"
"Te ette enää kauan elä," virkahti sir Edward kuulematta eukon sanoja; "te kuolette pian, olette jo vanhoja molemmat."
"Niin oikein, Jumalalle kiitos sen tähden," huokasi kumpainenkin.
"Yrjö jää ilman hoitajaa ja suojaa," jatkoi sir Edward.
"Niin jää, se on meidän ainoa huolemme."
"Minä tahdon viedä Yrjön mukaani Englantiin, otan hänet lapsekseni."
Sekä ukko. Lauri että hänen vaimonsa säpsähtivät kuullessansa tuon vartoomattoman ehdoituksen, mutta se koski heidän sydämiinsä kovasti, hyvin kovasti; kuitenkin, se oli Jumalan sormi.
"Jumala tietää," lausui ukko, joka ensiksi otti puheen vuoron, "Jumala tietää, että meidän on vaikea laskea poika luotamme pois, se ei ole meidän tahtomme, vaan Hänen, joka asuu taivaassa, se on Herran tahto, me tottelemme, ja poika ei voisi milloinkaan täällä saada kaikkia sitä, mitä hän saa siellä kaukana."