"Rakas herra, olkaa hyvä pojalle," rukoili eukko, "muistakaa, että hän on köyhä poika, jolla ei ole ketään puolustajaa, teitä paitsi!"
"Minun poikani … niin kuin sanottu, saa nimen Ellis … Yrjö Ellis, tulee kelpo mieheksi … oikein rikkaaksi," virkkoi englantilainen lyhyesti, "pidän huolta teistäkin, jätän rahaa papille teitä varten, ei tarvitse nälkään nääntyä kun lähden pois," jatkoi hän ja tarttui Lauri ukon käteen. "Tarvitsen vaunut, tahdon lähteä huomenna."
Seuraavana päivänä olivat mukavat matkakärryt Tunturijärven toisella rannalla valmiina; sir Ellis oli sijoittanut valmiiksi kuvataulunsa, kirjansa ja vaatteensa. Ukko Laurin ruuhi oli rannalla; ukko itse oli pukeutunut parhaimman mukaan, päässänsä oli pieni nukkainen patalakkinsa, yllänsä liivin alla oli hänellä nahkainen röijy, jonka ylellisyyden englantilaisen anteliaisuus oli hänelle hankkinut. Pieni Yrjö oli ylimäärin iloinen; hän luuli, että he lähtivät matkaan vaan huvin vuoksi ja nauroi leperteli niin kuin nelivuotiaan lapsen on tapana tehdä, kun hän vartoo jotakin uutta.
Silloin otti vanha mummo pojan polvellensa, katseli häntä kauan lempeillä silmäyksillä, suuteli monin kerroin tuota valkeata otsaa ja noita purpuranpunaisia huulia. "Sinä menet köyhyydestä rikkauteen, murheesta iloon, sinä et koskaan muista enää vanhaa mummoasi, et koskaan muista Annaa — sinä tuskin tiedät meitä ollenkaan — mutta yhtä hyvä, se ei haittaa mitään, vaikka sinä et täällä maailmassa meistä mitään tietäisikään; me kohtaamme kumminkin toisemme kerran Herran luona ja siellä sinä tulet meidän luoksemme ja puhut rakkauden sanoja meidän kanssamme, — Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, Jumala antakoon sinulle puhtaamman sydämen kuin hänelle, joka joutui kosken pyörteesen!"
Lapsi hymyili. "Saat olla varma siitä, mummo, että Yrjö tulee pian takaisin, minä menen vaan vähän ulos tuon hyväntahtoisen englantilaisen kanssa," lausui poika lohdutellen, "älä nyt itke, mummo, ei ole mitään vaaraa järvellä silloin kun ukko Lauri itse soutaa."
"Mutta kun sinä vielä kerran itse soudat, varo silloin putousta, varo virtapaikkaa, se vie ja vie hitaasti siksi kun se vie putouksen partaalle, etkä enää voi pysähtyä."
"Niin, kyllä varon sitten kun tulen kerran suureksi… Oh, älä pelkää, kyllä minä pysyn selvällä vedellä ja varon joutumastani virran suulle."
"Tee niin, tee niin, Yrjö, muista se!" kuiskui eukko ikään kuin profeetallisesti aavistaen, että pojalle kävisi hyvin, ja kun sir Edward matkavaatteisinsa pukeutuneena astui huoneesen poikaa ottamaan, hymyili hän ainoastaan ja kuivasi poskiltansa niukat kyyneleensä.
"Kas niin, nyt lähdetään, nyt lähdetään … hyvästi eukko, olkaa rauhassa, älkää huolehtiko Yrjön tähden … hän voi hyvin, oikein hyvin, kuukaudessa olemme Englannissa, saa leikkiä minun puistossani … niin."
Nyt mentiin alas alukseen; ukko Lauri istui soutamaan ja ruuhi vilisi eteenpäin järvellä; vanha eukko, joka seisoi rannalla ja päivää vastaan silmäillessään piti kättänsä auringon varjona, katseli kauan tuota pientä poikaa, joka englantilaisen kehoituksesta heilutti pientä hattuansa ilmassa jäähyväisiksi.