Juho, vaikka hän oli hyvin totutettu, oli kuitenkin hiukan utelias, ei itse puolestansa, ei, herra varjelkoon, mutta muut palvelijat kysyivät aina salaneuvokselta kaikkea uutta, mitä he tahtoivat tietää ja sehän olisi ollut häpeäksi salaneuvokselle, jos hän ei olisi tietänyt ja tuntenut kaikkea. Seisoessaan rapuilla kuninkaan kuvaa ylös ripustaen mietti hän, millä tavalla hän saisi tietää, mikä tuo pieni vieras oikeastaan oli miehiään, ja kun sir Edward muutamaksi silmänräpäykseksi meni ulos, kysyi hän Yrjöltä, mistä hän oli; tämä tapahtui kuitenkin hyvästä syystä englannin kielellä ja yhtä hyvästä syystä Yrjö sitä ei käsittänyt, jonka tähden hän vaan pudisti päätänsä. "Hm, sir Edwardilla on kummallisia aatteita," ajatteli pitkä Juho, "hm, minä kysyn häneltä itseltä; kentiesi tuo on tuleva palvelija." Hän tekeytyi siis niin rohkeaksi, että hän, tuodessaan taas tuon vanhan tavallisen kahvikupin herralleen, kysyi: "Hm, miksi nimitetään pikku poikaa?"
"Sir Yrjöksi," kuului vastaus.
"Siriksikö?"
"Niin, siriksi; hän on minun poikani."
Tämmöisellä täydellisellä ilmoituksella täytyi Juhon astua tuon salaisuuksia tuntemattoman palvelijajoukon keskelle. "Kuulehan, Juho, kuka se poika on? Onko hän Madeirasta vai Norjastako?"
"Hm, pojan nimi on sir Yrjö … ja on sir Edwardin poika."
"Poikako? eihän se ole mahdollista."
Juho tekeytyi salaperäisen näköiseksi. "Mahdollista taikka mahdotonta, minä kuulin sen sirin omasta suusta, siinä kylläksi, poika on hänen ihan oma poikansa."
"Eihän hän ole koskaan ollut naimisissa," ihmetteli keittäjä.
"Ei, mutta se on kuitenkin niin kuin minä sanoin," vastasi pitkä Juho ja ojensi itsensä, tehdäksensä suuremman vaikutuksen; mutta se ei auttanut mitään.