"Juho ei tiedä hiukkastakaan enempää kuin me muutkaan," muistutti ajaja, "hän on matkustanut siren mukana niin kuin joku muukin matkalaukku."
"Minäkö?" kysyi Juho, "tiedättekö, että minä tiedän hyvin paljon, mutta minä voin olla vaiti … luuletteko … voin olla vaiti. Sir Yrjö on poika talossa, niin paljon saatte tietää, mutta ette vähääkään enempää."
Ja siksi asia jäikin. Sir Edward hankki opettajan pikku pojalleen ja antoi hänen opetella ratsastamaan pienellä shetlantilaisella hevosella, ja pojalle oli hevonen erinomaisen hupainen, mutta koti-opettaja yhtä ikävä.
Vähän aikaa muisti Yrjö vielä vanhan vaarinsa ja mummonsa ja vieläpä kuolevan äitinsäkin, kosken ja tuvan sekä järven, mutta vähitellen tunkivat toiset kuvat nämä tieltään pois, ja viimein oli hänen muistissansa vaan himmeä kangastus tuosta etäisestä maasta ja noista vanhuksista, jotka iltasilla kuusipuista tehdyn valkeansa ääressä aina istuivat ja puhuivat pienestä Yrjöstä, joka matkusti kaukaiseen maahan.
Sir Edward palautui takaisin vanhoihin tapoihinsa, mutta Yrjö oli kuitenkin yhtenä poikkeuksena, eikä pitkä Juho uskaltanut enää olla varma siitä, että hän jonakuna kauniina päivänä taas ei saisi lähteä johonkuhun maailman viidestä maanosasta, sillä se, mikä oli tapahtunut kerran, voi hyvin tapahtua toistekin. Pikku Yrjö oppi pian puhumaan Englannin kieltä ja hänen ruotsinsa olisi pian kokonaan unohtunut, jos ei sir Edwardia olisi huvittanut puhua sitä, niin hyvin kuin hän sitä osasi, Yrjönsä kanssa, jonka hän oli saanut oikeuden ottaa omaksi pojaksensa.
Kodeissa.
Uudistalossa tuntureilla menestyi kaikki hyvin. Olli Juhonpojasta tuli arvossa pidettävä mies ja Ingasta samanlainen vaimo, ja heidän perhettään kaikkialla mainittiin vierasvaraiseksi ja hupaiseksi. Olli matkusti joka vuosi kylään (Trondhjemiin) ostamaan kaikellaisia tarpeellisia tavaroita; mutta muuten oli hän kotona talossansa ja antoi heidän, jotka tahtoivat häneltä jotakin ostaa, tulla itse hänen luoksensa. Hän ei siis luopunut alkuperäisestä tarkoituksestansa, ollaksensa rehellinen, uskollinen ruotsalainen talonpoika. Hän ei pukeutunut herramaiseen hännystakkiin raakuudessa kilpaillaksensa puoliherrain kanssa, vaan hän pysyi yhtä yksinkertaisena vaatteuksessaan, kuin rehellisyydessään, suoruudessaan ja kunniallisuudessaankin olennossaan. Totta kyllä on se, että hänen talossansa oli semmoisia mukavuuksia, joita monella talonpojalla ei ole, mutta tämä ei tullut kuitenkaan mistään ylellisyydestä, vaan siistiyden, mukavuuden ja kauneuden aistista, joka aina asuu hyvässä ja puhtaassa sielussa ja joka alituisesti tulee esiin tuhansissa eri muodoissa. Se on kauneuden tunne, joka tulee siitä, että sydämessä on jotakin kaunista, ja sen täytyy painaa merkkinsä kaikkeen, minkä kanssa se joutuukaan keskuuteen. Ollilla ja Ingalla oli kaksi lasta, poika ja tyttö. Kun heidät nyt tapaamme, ovat he molemmat lukemassa herra Koskisen edessä, joka, vanhana tiedon ja sisälu'un invaliitina on saanut olinpaikkansa Olli Juhonpojan perheessä, samoin kuin hän muinoin oleskeli Kjell Kjellssonin luona. Molemmat lapset olivat herra Koskisen lausunnon mukaan hyvin kilttiä lapsia, mutta siihen ei ole oikein luottamista, sillä herra Koskinen tahtoi olla vanhemmille mieliksi; mutta siihen voimme luottaa, että molemmat lapset olivat terveitä, voimakkaita, iloisia ja punaposkisia lapsia, vilkkaita ja ravakoita, mutta samalla myös semmoisia, jotka äiti yhdellä ainoalla silmäykselläänkin voi saada tottelemaan, hän kun oli itse lastensa kasvattaja ja hoitaja. Kasvatus tuli kuitenkin vähää vaikeammaksi silloin, kun Elsa mummo poikansa onnettoman kuoleman jälkeen muutti Ingan luokse asumaan. Eukko teki kaikki turmellaksensa lapset, ja toisinaan nosti hän ankaran vastarinnan silloin, kun herra Koskinen antoi heille pitkät läksyt taikka kun Inka hillitsi heidän meteliänsä.
"Antakaa lasten olla rauhassa tuolta maalliselta lukemiselta," lausui hän silloin, "siinä on kylliksi talonpoikaiselle ihmiselle, kun hän osaa lukea Jumalan sanaa välttävästi, en minäkään ole koskaan enempää osannut — ja jos he vähän melua pitävät, niin muistakaamme, että he kyllä vielä saavat aikanansa murheitakin."
"Oh, mummo, te ette enää muistakaan," nauroi Olli, "että te olitte oikein ankara Ingalle, mutta se on teille kiitokseksi, mummo, sillä se teki Ingasta hyvän puolison ja hyvän äidin."
"Olinko minä ankara? Ei, sen Herra tietäköön, että jos Ingalla ei olisi ollut sellaista kykyä kuin hänellä on, niin olisi hän kyllä perin turmeltunut."