"Kas niin, siinä on meillä siemen, mummo, ja te tahdotte nyt kokea, onko meidän lapsukaisillamme yhtä hyvä kyky … mutta varokaa, mummo, heissä on jotakin minunkin luonteestani … ja, näette, mummo, jos meidän Herramme aikanansa, tuona yönä, te tiedätte, ei olisi masentanut minun mieltäni, niin Jumala tiesi millainen kelvoton mies minusta olisi tullut."
Nordhallissa piti hallitusta Yrjön leski yhden vuoden; sen jälkeen meni hän uuteen naimiseen erään leski raukan kanssa, jolla oli kuusi lasta. Tässä hän sai avaran komento-alan vallanhimolleen ja ankaruudellensa. Musta-Mertta ei ollut sukuansa huonompi, vaan hän antoi ruokaa miehellensä ja lapsille niukalla kädellä eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä, jonka tähden hän hallitsikin omavaltaisesti perheessä. Ainoa kerta, jolloin hänen uusi miehensä pääsi herraksi perheessä, oli silloin kun hän oli ollut poissa kotoa ja saanut vähän liiemmäksi, kun hän tuli laukaten kotiin, astui huoneesen, katsoi tuimasti, jos Mertta lausui jotakin suututtavasti, joka tavallisesti tapahtuikin; silloin hän katsoi hyväksi ajaa hänet ja lapsetkin ulos, osoittaaksensa, että hän oli "herra" talossa. Mertta salasi vihansa miestä vastaan, mutta löi tavallisesti lapsia, saadaksensa sitä "purkaa johonkin;" mutta seuraavana päivänä, kun mies oli selvinnyt ja kärsi päänkivistystä sekä katui tekojansa, tarttui Mertta asiaan ja maksoi seitsemänkertaisesti takaisin sen, mitä hän oli saanut kärsiä, niin että mies ei taas vähiin aikoihin uskaltanut lähteä rohkeutta hakemaan.
Tuolla kosken rannalla asui vielä ukko Lauri ja hänen vaimonsa. Vanhuksista tuntui niin yksinäiseltä ja tuskalliselta asua kahden tuvassaan ja alati kuunnella tuon valtavan kosken kohinaa sekä katsella ulos mustalle järvelle, metsiin ja tuntureille, mutta missä oli heidän onnensa elänyt ja kuollut, siinä tahtoivat hekin kuolla.
Syksy oli tukalin; silloin alkoivat lehdet varista laaksossa, ankarat sadekuurot paisuttivat veden järvessä, koski pauhasi kovemmin, kalliot kaikuivat, tuolla alhaalla syvyydessä kuului surinaa ja talvilinnut istuivat pian lehdettömille puiden oksille ja rääkyivät rumaa ilmaa. "Tiedätkö mitä, eukko, nyt taas ei ole kaikki hyvin," lausui ukko Lauri, "minä näin veden haltijan, hän purjehti ylöspäin Tunturijärvellä eilen illalla, huuhkain huuteli metsässä, niin että ääni kaikui juuri kuin jos joku ihminen olisi ollut veden hädässä; niin, kuului samallaiselta kuin silloinkin, kun Yrjö syöksyi koskeen ja hukkui meidän silmäimme edessä; tiedätkö mitä, semmoisen äänen minä kuulin metsässä ja sen jälkeen kuului naurua, ikään kuin pienet tontut olisivat nauraneet uppoavan hätähuudoille."
"Hui, miten sinä puhut, Lauri, minä tuskin sitä uskon," virkahti eukko.
"Mutta minä uskon," vakuutti ukko jotenkin kiivaasti; "mutta tiedätkö, siinä ei vielä ole kylliksi, eilen illalla oli kuuvalo, se loisti niin kirkkaasti koskelle … minä olin niin kummallisella mielellä; tiedätkö, eukko, minä menin polkua myöten alas putouksen partaalle, mutta pysähdyin kauhistuksesta, sillä tuolla alhaalla itse pyörteessä, keskellä usvan hämärää, minä luulin nähneeni jonkun liikkuvan, ja minä kuulin juuri kuin jos joku olisi siinä laulanut. Silloin minä muistin Annan ja kuuntelin tarkasti; silloin, kuuletko eukko, silloin minä selvästi kuulin ja ymmärsin laulun sanat:
Oi, hän ei pesten puhdistu,
Kuun valossa ei vaalistu
Pyörtehessä.
Ja heti sen jäljestä kuulin minä vaan, miten vesi sohisi ja kiehui tuolla alhaalla, ja kuu meni pilven hattaran taakse."
"Ei, Lauri, ei," huokasi eukko, "meidän tyttö raukkamme, jos hän pesisi puhtaaksi sielun, jossa on niin paljon rahan ahneutta, petollisuutta ja uskottomuutta, siihen ei riittäisi Tunturijärven vesi, Vaikkapa sitä olisi niinkin paljon kuin meressä."
"Amen, amen!" lausui ukko Lauri. "Mutta kuitenkaan, eukko, meidän tyttäremme ei ole kaukana meistä, kentiesi hän kuulee, mitä me puhumme nytkin — kuulkoon vaan, me emme puhu emmekä ajattele mitään semmoista, jota Jumala taivaassa ja hänen enkelinsä eivät kuulisi ja näkisi — miksi ei sitten meidän oma tyttäremme sitä tekisi?"