"Minä tahtoisin mielelläni tietää, miten pieni Yrjö voi," lausui eukko keskeyttäen. "Oi, minä ajattelen niin usein tuota poikaa. Kaikki olisi ollut hyvin, jos hän olisi ollut täällä meidän luonamme, hän olisi voinut poistaa niin monta ikävää hetkeä meiltä molemmilta."
"Ja sitäkö sinä toivot?"
"En, minä en sitä toivo, mutta, näet, minä vaan niin ajattelen."
"Syntiä on ajatella niin omaksi hyödyksensä; poika tulee onnelliseksi, hän tulee rikkaaksi mieheksi ja unhottaa meidät, niinhän pitää olemankin. Eihän muista koivu, mistä on tullut siemenensä, josta hän on kasvanut, eihän muista ihminen, kuka se on ollut, joka ensimäisen kerran otti hänen syliinsä, eikä hän häntä siitä kiittelekään; ei, eukko, helpompi on unhottua kuin itse unhottaa."
"Etkös sinä sitten usko," muistutti eukko, "että me kohtaamme toisemme
Jumalan luona?"
"Uskon niinkin, siellä me olemme kaikki yhtä hyviä."
Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin.
"Minua ihmetyttää," lausui eräs nuorukainen, ollen taaksepäin nojallansa sievässä veneessä, joka laski rantaan juuri Norjaan vievän uuden maantien kohdalle, "minua ihmetyttää, kukahan se ylhäinen herra on, joka tulee kulkemaan veneessä. Nimismies pyysi, että me ottaisimme meidän veneen, sillä täällä Tunturijärvellä ei ollut kylliksi hyvää semmoista, ja saatat uskoa, että meillä oli hirmuinen puuha ja vaiva ennen kuu saimme tämän mäestä ylös ja tänne järvelle; toinen vene on tuolla alhaalla Norenissa, jos tuo armollinen herra tahtoisi tulla ylitse meidän puolelle. Herastuomari ällisteli ihmeissään, kuka se olisi, josta itse maaherra kirjoitti voudille ja vouti nimismiehelle; hän on varmaankin suuri herra, joka matkustaa alaspäin, kenraali, luullakseni, joka katsastaa kentiesi sotajoukkoja matkallansa."
"Niin, niin, hän saattaa olla kumminkin joku kreivi tahi prinssi; mutta olkoon kuka olkoonkin, hän tahtoo katsoa Tunturikoskea luullakseni; mutta sittenhän jo on kulunut hyvä aika kun hän Nordhallista lähti alaspäin. — Minun äitini puhuu aina koskesta ja Annasta, joka lauloi niin että metsät kaikuivat," lausui tyttö, joka oli nuorukaisen kanssa.
"Herra Jumala, sehän on huono kertomus!" lausui nuorukainen, pitkä kaunis mies, muutaman vuoden kolmannella kymmenellä; "minäkin olen kuullut äitini ja mummoni kotona kertovan tuosta kauniista Kosken Annasta, vaikka he eivät mielellään ota puheeksi sitä asiaa, sillä hän, joka koskesta syöksyi alas, hän oli minun oma enoni."