"Nyt tulee myöhäinen soutaa kotia," lausui tyttö; "minä pelkään niin aina koskea kuuvalolla."
"Tiedätkö, Signe," lausui Juho, "tiedätkö, että sen, kenellä on uskollinen sydän, hänen ei tarvitse pelätä koskea."
"Silloin en minäkään pelkää ensinkään," nauroi tyttö.
Juhlalliselta tuntuu iltasilla kuun valossa liukua jollakulla pohjolan kuvastimen tapaisella järvellä ja katsella mustia metsiä, jotka ikään kuin puitteina sitä ympäröivät, ja noita korkeita lumisia tuntureita, jotka näkyvät niin loihtumaisessa puolihämärässä ja näyttävät pettyneille silmille niin läheisiltä ja uhkaavilta.
"Hyvästi, poikaseni!" lausui vieras herra, kun he taas olivat vaunujen luona. "Tässä saat palkkasi, ja tässä, ystäväiseni," lisäsi hän, "on teille kummallekin kaupanpäällisiä. Jos joku kysyisi teiltä, kuka se oli, jota te sousitte jälleen yli, niin muistakaa, että se on teidän maanmiehenne, joka on syntynyt tuolla torpassa ja jonka nimi nyt on Yrjö Ellis."
"Kah, Herran nimessä," oli Juho juuri sanomaisillaan, mutta hän ei sitä tullutkaan tehneeksi, hän vaan kumarsi ja vaunut lähtivät.
"Sehän olikin tuo pikku Yrjö, josta mummo on puhunut, että eräs englantilainen otti hänet mukaansa. Mummo väittää kiven kovaan, että hän on myyty turkkilaiselle eikä kärsinyt ukko Lauria eukkoineen niin kauan kun he elivät; mutta hän on suuri herra — se vasta tuntuisi joltakin, kun olisi niin suuri herra ja saisi ajaa niin kuin hänkin," lisäsi Juho.
"Vai niin, tahtoisitko sinä todellakin niin?" kysyi Signe, katsellen häntä hymyilevillä silmäyksillä. "Sinä luulet, että sinulla olisi silloin parempi … kuin nyt?"
"Ei, ei, Signe, en minä semmoista tarkoittanut; Jumala siunatkoon sinua… Ajakoon hän vaunuissaan englantilaisen armaansa kanssa ja menköön hoviin sekä eläköön suuresti … tiedätkös, Signeni, vuoden kuluttua meille käy paremmin, sillä silloin isä antaa minulle talon. Laula vähän, Signe, minä olen niin iloinen tänä iltana!"
Ja Signe lauloi niin että metsän rannat kaikuivat, häiritsemättä sillä seutuansa: