Minun on mahdotonta sanoa, missä herra Koskinen — minä sanon herra Koskinen, sillä minä kunnioitan hänen kuolematonta olentonsa osaa, joka kentiesi vielä lukee, mitä minä kirjoitan ja kentiesi vihastuisi minulle, jos en sanoisi häntä herraksi — oikeastaan asui; kysy pilviltä, missä ne kulkevat, kysy meressä uiskelevalta lastulta, missä se aikoo maalle nousta — niin et saa mitään vastausta. Niin oli herra Koskisenkin laita; hän asui "jokapaikassa ja ei missään." Usein oleskeli hän Nordhallin kylässä, ei sen tähden, että tätä kylää, sen ollessa korkealla tuntureilla, ympäröitsi koivumetsä ja ohrapellot — viimeiset tuntureilla, — pitkin Norenjärveä, joka kiiltävänä juuri kuin rikkinäinen kuvastimen lasi tunkeutuu terävinä kiiloina metsäisten ja kallioisten niemekkeiden välille; ei sen tähden, että Nordhallista näki etäältä tuon kauniin Tunturikosken, "Ruotsin Niagaran," syöksevän Tunturijärvestä Norenjärveen; ei, syy, jonka tähden hän mieluummin oleskeli täällä, oli asiallisempi, nimittäin se, että hän asui Kjell Kjelssonin luona, joka oli rikas kuin noita ja, niin kuin oikea kauppaa tekevä talonpoika ainakin, vapaamielinen, etenkin kansaa kohtaan, joka, enempää kuin Koskinenkaan, ei millään tavalla kilpaillut hänen kanssansa, joka sitä paitsi ei ollut "Etelämaalainen," s.o. kotoisin etelä-Ruotsista, jotka kaikki semmoiset Kjell Kjellssonin mielestä olivat yhtä laatua ulkomaalaisia, joilla ei ollut "maassa" mitään tekemistä.
Rikkautensa puolesta oli Kjell Kjellsson poikkeuksena tavallisesta "talonpoikajoukosta" ja herra Koskinen puhui sen tähden mielellänsä Nordhallilaisesta "ystävästänsä" Kjell Kjellssonista, huomauttaaksensa, että hän oli ystävyydessä hänen perheensä kanssa.
Tätä teki hän myös tavallansa senkin tähden, että Kjell Kjellssonilla oli, paitsi poikaa, joka kävi Frösön koulussa, pieni tyttö, jolle piti opetettaman kristillisyyttä ja muita tietoja ja hänen opettajaksensa oli herra Koskinen valittu. Hänen opettajakutsumuksensa ei kuitenkaan supistunut siihen, vaan hänellä oli koottuna kaikki seudun lapset Kjell Kjellssonin kesätupaan, jossa luonnollisesti pieni Ingepori oli etevin henkilö naisväen puolella. Jos haluatte nähdä oikein kauniita, raittiita, ravakoita ja vilkkaita lapsia, niin käykää semmoisessa koulussa Norlannissa. Ilmanala on karaissut, mutta ei koventanut heitä. Pontevuus ja voima, liittyneenä hienouteen ja noreuteen, osoittaitse koko heidän muodossansa ja ilmestyy kaikissa heidän liikkeissänsä. Pikku "Inka" — jokapäiväisellä nimellänsä — oli kahdeksanvuotias sellainen pieni olento, jolla oli suuret tumman siniset silmät, vakaisesti hymyilevä muoto, pienet kuopat poskilla ja puhdas väri iholla kuin mansikalla ja maidolla. Harvat lapsista olivat niin ahkeria kuin hän; sillä vaikka hän oli oikein hypähtelevän iloinen, oli hän kuitenkin totinen silloin, kun niin tarvitsi olla. Ei voi mikään näyttää rakastettavammalta, kuin tuo kaunis lapsi silloin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena läksyjensä salaisuuksia miettien istui ja katseli suoraan eteensä kauniilla ajatuksellisilla silmillänsä.
Itse herra Koskinen ajatteli itseksensä, että tuo Hernösandin neiti olisi näyttänyt samanlaiselta ja väitti usein, että pikku Inka oli ihan samanlainen kuin "Itävallan Maria Loviisa," joka oli naimisissa Napoleonin kanssa. Inka oli siis hänen lemmikkinsä, eikä ainoastaan vanhempainsa, vaan myös itsensäkin tähden.
Tuollaiset lemmikit ovat kuitenkin vaarallisia kenelle tahansa, ja heikkoluonteiset ja etenkin turhamaiset ihmiset ovat enimmän joutuvia tähän vallanalaisuuteen, joka tulee siten, että he helposti löytävät lemmikkinsä eli hankkivat itsellensä epäjumalat, joita he palvelevat, tietämättä minkä tähden, ja tottelevat luullessansa käskettävän. Herra Koskinen ei ollut, totta puhuen, juuri mikään kovaluontoinen ja sen tähden oli hänellä aina muutamia lemmikkiä oppilaittensa joukossa; toisia hän taas ei voinut ensinkään kärsiä ja näitä paitsi oli hänellä koko joukko semmoisia oppilaita, jotka saivat olla ja elää jonkunlaisessa kiirastulessa; he kun eivät vielä olleet lemmikkiä eivätkä vihattujakaan.
Tapahtuipa eräänä kauniina päivänä, kun aurinko hymyili oikein ystävällisesti ja jää oli juuri sulanut Norenjärvestä ja kun koivut tuoksuivat hentoine vaalean viheriöine lehtineen, että herra Koskinen ei ollut oikein hyvällä tuulella; tämä oli sitä paitsi hänelle hyvin tavallista koulussa, jossa hänen täytyi yllä pitää arvoansa ja esiytyä kunnioitettavana, ja tässä heikoille ihmisille käy aina sillä tavalla, että he tulevat kärsimättömiksi.
"Kuulehan, pikku Inkeri eli Kaunis Ingebori", lausui hän lempeästi, sillä nyt oli lemmikki kysymyksessä, "kuulehan: Toinen Laulu?"
Pikku Inka hypähti ylös hämmästyneenä, sillä hänelle ei ollut sitä läksyksi annettu ja hänen ystävänsä Koskinen oli erehtynyt kysyessänsä.
"Miten monta käskyä, lapseni?"
"Seitsemän."