"Tunturille vasemmalle! Kiireesti, kiireesti!" kuului hän huutavan heille; "joutukaa kiireesti! — minä tulen perässä," kuulivat he kaikuvan jäljessänsä.
Kaikki oli vielä kuitenkin tyyntä, vaikka kaikki kääriytyi tiheään huntuun, joka vähitellen muuttui valkeasta vaalean harmaaksi, mustan harmaaksi ja viimein ihan mustaksi.
"Missä on tunturi vasemmalla?" kysyi Olli, "minä en näe mitään semmoista edessämme."
Vielä kuulivat he takaansa kaukaa Juhon huudon: "vasemmalle! kiireesti!"
Tuskin oli viimeinen sana "kiireesti" kuulunut, ennen kun kerrassaan, ikään kuin koko vuori olisi käännetty ylösalaisin, myrsky viskautui alas laaksoon tuoden mukanansa lumivirran, joka kuohuen, juuri kuin vaahto koskessa, nuolen nopeudella ryntäsi kallioita vastaan, pyörtyi takaisin, lensi suoraan jyrkkää vuoritietä myöten ja katosi pimeyteen. Myrsky ulvoi, möyrysi, niin että ei ollut mahdollista kuulla mitään huutoa; yhtä mahdotonta oli myös pimeällä yöllä nähdä eteensä lumivirran lävitse; hevoset seisahtuivat ja lankesivat polvillensa, — noilla kahdella seikkailijalla oli siitä se onni, että he siten joutuivat niin matalalle, että lumivirta meni heidän päidensä ylitse, ainoastaan muutamia tuumia, mutta kuitenkin niin paljon ylempää, että se ei heitä kohdannut; niin suoraan lentää lumi silloin, kun sitä tunturimyrskyn siihen kuljettavat.
Hevoset, tottuneina tämmöisille matkoille, käydä tarpoivat lumessa varjoisaa vuoritietä kohden ja pian olivat he kaikki suojassa. Myrskyä kesti, lumi raivosi, lumivyöryjä viskautui alas tunturien kukkuloilta, mutta he olivat rauhassa tuon vahvan etuvarustuksen takana, kyyristyneinä semmoisen koivikon juurella, josta olen edellä kertonut. Sillä tavalla kului yö ja aamu tuli, aurinko nousi; silloin tapahtui lämpimän vaihdos ylhäisessä ilmassa ja myrskyn kotka sortui päivän kultaisten nuolien kohtaamana. Kaikki jäi tyyneksi, selkeäksi, ja ainoastaan hiljainen tuulen henki lähellä maata osoitti, että ilma vielä oli liikkeessä. Silloin kiirehtivät matkustajat kätköstänsä. He toivoivat vielä, että Juho, joka niin hyvin tunsi tunturimyrskyn, olisi pelastunut; mutta laakso, josta he olivat kulkeneet, oli tasoitettu, sitä ei ollut enää; ei kuulunut huutoihin vastausta, kaikki lepäsi hiljaa päivänpaisteessa, joka kimalteli lumessa; mutta syvällä lumessa nukkui tuo rehellinen, urhea Juho; eikä kukaan voinut, ennen kun suvella, sanoa, missä hän oli. Olli oli isätön.
Silloin alkoi uusi ajatus liikkua hänen nuoressa rinnassaan ja hän tuli kerrassaan täysi-ikäiseksi.
Oppi ja elämä.
Kiertävä koulumestari on oikeastaan kaikista Jumalan luomista ja yhteiskunnan asettamista olennoista eriskummaisin. Onpa eräs kasvilaji, jolla ei milloinkaan ole varsinaista paikkaa maassa, vaan joka uiskelee ympäriinsä veden pinnalla, aina sen mukaan, mihin tuuli sen ajaa, ja jonka juuret riippuvat ja koukkuilevat milloinkaan pohjaa saavuttamatta; ja jos ne sen saavuttavatkin, eivät ne huoli siihen kiinittyä. Sellainen muuttelehtava olento on myöskin kiertävä koulumestari ja etenkin semmoinen kuin herra Koskinen, joka oli valistuksen edustajana semmoisella maapalalla, joka oli yhtä suuri kuin koko joukko saksalaisia ruhtinaskuntia yhteensä. Herra Koskisesta saattoi huomata, että ihmiset kuitenkin ovat joitakin sangen tärkeitä täällä maallisissa asioissa; sillä jos hänellä olisi ollut yhtäläinen asema jonkun pienen herttuakunnan suhteen, kuin hänellä nyt oli tässä suuressa valtakunnassa, kotipitäjäässänsä, niin olisi hänellä varmaankin ollut hovi- tahi salaneuvoksen arvonimi, hän olisi ollut Jumala tiesi minkä ritarikunnan ritari ja kuitenkin kahdentoista tusinan oppineen seuran jäsen. Nyt sitä vastaan oli herra Koskinen kiertävä koulumestari vähäväkisessä maassa ja hänen täytyi siis päin vastoin kuin muut oppineet tekevät, kulkea ympäriinsä oppivan nuorison luokse sen sijaan, kun oppilaat olisivat matkustaneet hänen luoksensa.
Herra Koskinen oli yksi niistä ihmisistä, jotka pakottavat ihmiset huudahtamaan: "Herra Jumala! miten hän on pieni hyväntahtoinen ihminen." Hän oli nimittäin pieni, pian harmaapäinen, perin hyvänluontoinen mies, joka piti sunnuntaisin mustia mansesterihousuja ja hännystakkia, siten erkaantuaksensa "talonpoikajoukosta;" sillä herra Koskinen, vaikka hän oli hyvänluontoinen kuitenkin, tiesi sen, että hän oli valistunut mies ja osasi, jos niin tarvittiin lukea sataan asti sekä tunsi Ruotsin kohtalot niin tarkoin, kuin niitä on mahdollinen oppia tuntemaan Wåhlin'in isänmaan historiasta, jota hän käytti tietolähteenänsä. Tämän varman vakuutuksensa tähden kävi herra Koskinen jotenkin suorana, ja kun hän kohtasi matkustavaisia herroja, jotka tulivat katsomaan Tunturikoskea, ei hän koskaan unhottanut antaa heidän tietää, että jos kohtalo ei olisi toisin määrännyt, niin hän kentiesi istuisi Upsalassa professorina, etenkin kun hän oli käynyt lävitse Frösön koulun ja ollut yhden lukukauden Hernösandissa. Mutta tämän tien sulki häneltä lavantauti, vanhempain kuolema ja erityiset kovan onnen kohtaukset, jotka olivat seurauksina eräästä hellästä tunteesta jotakuta neitiä kohtaan Hernösandissa, jonka tähden hän siitä alkaen oli ollut ylimysvaltiaiden vainon esineenä; sanalla sanoen, sekä oppinsa tähden että politikin ja sukuylpeyden uhrina esiytyi herra Koskinen huomiota puoleensa vetävänä henkilönä. Asia oli oikeastaan niin, että hän oli käynyt lävitse Frösön koulun, mutta Hernösand, tuo ihana neiti ja vaimo, joka oli pakottanut hänen pakenemaan tuntureille, ne olivat vaan koukkuja tuolla hyvänluontoisella miehellä, joka aina vähän häpesi, kun talonpojat vierasten läsnä ollessa nimittivät häntä sanalla "te," jota hän ei niin mielellään suvainnut kuin "herra" nimeä.