"Lapsellinen … niin, äiti! Mutta katsohan, minä päätin, nähdessäni isän olevan poissa, että minä tulen mieheksi ja oikein kelpo mieheksi kauppatoimissa … ja tiedätkö, äiti, kun minä niin sydämessäni Jumalalle ja isälle vannoin, että minä autan sinua taikka kuolen, niin tuntui minusta, vaikka oli niin kylmä, että jää helisi, ikään kuin lämmin hengähdys olisi käynyt lävitseni ja juuri kuin lauhkea kesäinen tuuli olisi minuun puhaltanut … ja minä uskon täydellisesti ja lujasti, että se oli isä, joka hyväksyi sillä tavalla minun ajatukseni."
"Jumala siunatkoon sinua, poika … niin, sinä olet oikeassa, Juho kyllä Jumalan luona rukoilee sinun ja minun puolestani ja korkeudesta tulee voimaa ja siunausta."
Hetkisen keskusteltua, jolla ajalla Olli selitteli aikomuksensa, kysyi äiti, miten Juho hukkui; hän sen kyllä tiesi entiseltä, sillä semmoiset tapaukset kuin tämäkin, eivät ole niin outoja tämmöisillä vaarallisilla talvimatkoilla umpipoluilla ja tunturilaaksoissa, joissa kolkko kuolema on levittänyt peitteensä vuorien ja syvyyksien yli. Olli kertoi tapauksen muutamilla sanoilla, jotka olivat tarpeeksi äidille. Minä tahdon, selvittääkseni asian teille, jotka ette ole yhtään talvea olleet tässä ilmanalassa, kertoa sen myöskin.
Oli ilta, kun tuon pienen seuran piti kulkeman niin sanotun Suurlaakson lävitse, joka on rajatuntureilla, ennättääksensä ennen yötä erään tunturijärven rannalla olevalle uudisasunnolle. Näissä laaksoissa on nähtävänä omituinen ilmiö tässä luonnossa, joka ikään kuin saita äitipuoli näännyttää nälkään ja ruoskii lapsi raukkojansa. Suvella peittää punainen sammal koko laakson vetisen pohjan, jonka muodostaa ainoastaan yksi alanko tunturin ja matalan vuoriselänteen välillä; siellä ja täällä laakson kulmilla lepäävät ikuiset lumikinokset, mutta toisilla suunnilla, joihin auringon valo saattaa vaikuttaa, kasvaa koivumetsä pitkin matalaa vuoriharjannetta. Mutta nämä koivut eivät ennätä kunnaita korkeammalle; koko metsä on vaan noin paria kyynärää korkeata. Koivut kuitenkin ovat toisin tahtoneet; niiden rungot ovat pyrkineet kasvamaan ja ovatkin kasvaneet hyvin pitkiksi, mutta ei korkeuteen päin, vaan ne ovat koukistelleet tuhansiin kiemuroihin kuin korkkiruuvit, juuri kuin ukonnuolet kohonneet ylös ilmaan ja taas taipuneet alas maata kohden juuri kuin saadaksensa uutta jalan sijaa vieläkin paremmin kestääksensä lännen myrskyjä, jotka pyyhkielevät kallioiden sivuja; mutta turhaan, ne eivät ole päässeet sittenkään sen korkeammiksi. Tästä käärmeen kaltaisesti monista valkeista, tuskin käsivarren paksuisista koivujen rungoista kudotusta ruhosta kohoaa yksi lehtiviuhko taivasta kohden, ikään kuin nuo kylmät tuulet olisivat ne semmoisiksi aitakasveiksi kerinneet. Nyt oli taas tämä laakso peitetty lumella, joka sekanaisissa kinoksissa lepäsi läjättynä juuri kuin myrskyinen meri jähmettyneenä; tuossa oli tuo umpinainen erämaan tie, jota matkustajat kulkivat, silloin kun he menivät yli Ruotsin rajan, jossa he saattoivat varrota veljeskansasta tuotujen kiellettyjen tavarain tarkastusta. Se oli nimittäin niin sanottua salakuljetusta, jota nämä henkilöt harjoittavat hevostensa selissä salaisesti kuljettamalla joitakuita pakkoja huiveja ja vähän englantilaista verkaa, joka kentiesi sittemmin tuli Tukholmassa olemaan koristeena suurelle maailmalle.
Tämän tähden täytyi heidän kulkea semmoisia teitä.
Oli iltapäivä; tuolla ylhäällä tuntureilla laskee aurinko myöhempään, ja se loisti vielä silloin taivaan rannalla, kun he tulivat laaksoon; pian se kuitenkin laskeusi erään kaukaisen tunturikukkulan taakse ja heti alkoivat tähdet kiilua täydessä kirkkaudessaan ja revontulet alottivat leikkinsä. Kaikki ennusti onnellista matkaa ja nuo kaksi miestä ja poika olivat hyvällä tuulella, vaikka pakkanen oli ankara ja hevoset usein horjahtelivat lumihalkeamiin ja niitä täytyi nostaa ylös. He juttelivat ja laskivat leikkiä kuitenkin, aina siihen asti, kun Juho seisahdutti hevosensa.
"Mitä tuo on? Jumala varjelkoon tunturimyrskyn nousemasta!" lausui hän ja katseli taivasta kohden, jossa sumu kerrassaan himmenti tähdet; näytti siltä, kuin jos valkea huntu olisi vedetty yli taivaan kannen ja revontulet leimusivat yhä heikommasti ja heikommasti siksi, kunnes ne kokonaan sammuivat.
"Jumal' varjelkoon meitä!" sanoi Juho; "kiirehtikäämme! Täällä edessämme on eräs tunturin haara, sinne pääsemme suojaan; aja, Olli ja sinä Lassi! Meidän täytyy mennä eteenpäin; kiirehtikää, muuten olemme hukassa!"
Molemmat nuoret tottelivat, sillä Juho oli ainoa, joka oli ennen matkustanut tuntureilla; Olli ja tuo nuori renki olivat ensimmäistä kertaa semmoisella retkellä. Tämä juuri vaikutti sen, että kumpainenkaan heistä ei erittäin hämmästynyt tästä eikä uskonut mitään todellista vaaraa edessä olevankaan; mutta he kiirehtivät kuitenkin niin paljon kuin he voivat, sillä Juho oli niin sanonut.
He olivat kappaleen matkaa ratsastaneet, kun he kuulivat, että Juhon hevonen horjahti lumihalkeamaan, mutta hän käski heidän jatkaa matkaansa.