"Myrskylläkö tuntureilla?… Emme … sitä en minä tiedäkään."
"Nyt et sinä puhu totta, Olli," virkahti äiti; "katso minuun, poika, älä pelkää, Olli, en minä pelästy … varmaankin on minun iloni täällä maailmassa loppunut, mutta se ei tee mitään … tiedätkö, Olli … sinun isäsi on kuollut; hänelle on tullut loppu, voithan sinä sen paremmin sanoa minulle kuin pappi, jota te tahtoisitte puhutella… Juho on kuollut!"
Olisi tarvinnut tarkastella puhujan kasvoja, ennen kun voi käsittää, millä äärettömällä voimalla sellainen tunturiluonto kuin hänellä oli, voi lannistaa jokaisen tuskan piirteen. Olli nousi ylös ja käänsi ensimäisen kerran tänä iltana kasvonsa äitiänsä kohden.
"Niin, äiti, isä on siellä, jossa hänen on parempi olla kuin täällä. Tiedätkö äiti, hän on Jumalan, taivaallisen isän luona … hän sai loppunsa tois'iltana, niin kuin sanoit."
"Herra antoi ja Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!" kuiskasi leski raukka; mutta Olli astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olallensa ja tarkasteli häntä kauan silmillänsä, jotka ajatuksista säteilivät ja välkkyivät tukahdutetusta itkusta; sillä hän oli kuitenkin lapsi, hyvä, hellä lapsi, joka nyt ensimäisen kerran seisoi elämän tunturimyrskyssä ja taipui siinä vähän — mutta kuitenkaan ei kimmausvoima murtunut.
"Äiti," sanoi hän, "näetkö, äiti, että isäni on poissa, hän ei enää hoida kotiansa eikä omaisuuttansa, sinä olet yksinäinen, äiti!"
"Niin, rakas Olli … niin olen yksinäinen, yksinäinen, ihan yksinäinen täällä vuorten ja sammalien keskellä … yksinäinen Jumalan ja sinun kanssasi, poikani … mitenhän käynee?… Se ei tee mitään minulle; mutta sinä, poika raukka!"
Jokaisessa onnen kohtalossa on aina vastapaino, joka kyllä ei vaikuta ensimäisessä silmän räpäyksessä, mutta joka kuitenkin vähitellen alkaa. tuntua ja saattaa tunteiden ylipainon heilumaan sille puolelle, joka osoittaa pyrkimistä tasapainoon. Ilossa on tämmöisenä ajatus onnen vaihtelevaisuudesta ja, jos sitä ei ole, tottumus, joka tasoittaa meidän tunteemme; murheessa on se aika ja tottumus tässäkin — taikka myös joku aate, joka herää ja saattaa sielun eräänlaatuiseen hiljaiseen heilahtelevaan liikkeesen, joka ei ole murhetta eikä lohdutusta. Niin oli nyt Ollinkin laita.
"Tiedätkö, äiti," alotti hän innokkaasti, "minä olen iso potka … älä pelkää, minä pidän kyllä huolen meidän taloudestamme … minä olen ajatellut paljon sillä aikaa kun me ratsastimme Suurlaaksosta tänne … minä pidän huolta kaikista, minä pyydän riekkoja ja otan pauloilla jäniksiä, rupean kauppiaaksi, ostan vähän lisää ja matkustan kylään (Trondhjemiin) ja Tukholmaan, siitä tulee oikein hauskaa … hm. Kjell Kjellsson oli köyhä raukka niin kuin minäkin, mutta hän ryhtyi toimeen ja on nyt rikkain talonpoika koko tällä paikkakunnalla ja Herra tiesi, onko niin rikasta miestä mailla kuuluvillakaan."
"Sinä olet lapsellinen, Olli raukka," keskeytti äiti, johon kuitenkin pojan lämpimät, loistavat kuvailukset tekivät vaikutuksensa.