Vaimo istautui ikään kuin uupuneena. "Lienee sitten niin, — minä uskon teitä," kertoi hän hetkisen aikaa. "No, minkä tähden jäi Juho jälkeen?"
"Niin, näettekös, hän jäi kauppias Denissen luokse, kun hänellä ei vielä olleet kaikki pakat valmiina," lausui renki; "niin, senhän voitte uskoa…"
Vaimo näytti tyyntyneeltä; mutta hän ei uskonut ainoatakaan tuon kelpo rengin sanaa; sillä hän huomasi pojastansa, että kaikki asiat eivät olleet oikein ja että vaan sääliväisyydestä ei tahdottu heti ilmoittaa hänelle totuutta. Tavallista oli aina Ollin kotiin tullessa, että vuona tuli hänen luoksensa ja alkoi leikkiä; nytkään ei se unhottanut osaansa, vaan tuli aivan oikein, nuuski leikkikumppaniansa ja asettui kahdelle jalallensa herättääksensä huomiota, mutta Olli ei ollut niin kuin ennen, hän ei tarttunut sen pieniin sarviin eikä ojentanut jalkaansa sen puskettavaksi; hän ei edes huomannutkaan hienokarvaista ystäväänsä, joka viimein kärsimätönnä astui muutaman askeleen taaksepäin, ryntäsi sieltä ja antoi uneksivalle leikkikumppanillensa virkistysiskun kylkeen. Mutta tämäkään ei herättänyt pojassa leikkihalua eikä suuttumustakaan, hän vaan astui pois syrjään ja vuona seurasi häntä taukoomatta.
Tämän kaiken huomasi äiti; mutta hän oli liiaksi ylpeä kysyäkseen vielä jotakin ja saadakseen samanlaisia kierteleviä vastauksia kuin ennenkin: pianhan oli renki, joka oli läheisestä uudistalosta kotoisin, lähtevä pois ja silloin jäi hän ja Olli kahden kesken.
Viimeinkin nousi vieras, lausui jäähyväiset ja ratsasti hevosillansa polkua myöten metsän lävitse Römyreen päin — ja tuvassa oli hiljaisuus.
"Tahdotko syödä, Olli?" kysyi äiti ja vei puuroa pöydälle. "Tule ja syö!"
"En, kiitoksia, äiti; minun ei ole nälkä," vastasi poika.
"Koska olet viimeiseksi syönyt?"
"Syönytkö? … niin tänään varhain … aamulla varhain, niin, ihan varmaan söin silloin!"
"Sinä et muista, milloin olet syönyt," sanoi äiti, "sehän on ihmeellistä. No, Olli … olittehan te tunturi-myrskyllä tois'iltana tuntureilla? Se oli silloin vaarallista täällä kumminkin."