"Katalaani raukka, pikku elukka! — Otapas Teodor laukustani muutama pieni leivos — ei, ei niitä, ne ovat Ehrenkrok'in karamellia — niin, juuri tuo — oi, miten makeata se syö, tuo siunattu eläin!" sanoi harmaisin puettu rouva; "kapteeni pitäisi myös tämmöisen pienen koiran. Laulapas Katalaani! Kas niin, istupas laulamaan, niin saat jotakin."
Tuo pieni vilkkusilmä lemmikki istuutui ja alkoi ulvoa muutamia säveleitä. Tuo olisi kentiesi huvittanut jotakin muuta, vaan ei kapteeni Heikkilää, joka monesta syystä oli suuttunut sydämensä syvimmästä. Kun nyt näin oli pääty alkuun, alkoi armo varsinaisen asiansa.
"Kapteeni on varmaankin kuullut nimeni jo ennen?"
"Niin — olenpa kyllä," oli lyhyt vastaus.
"Jos kapteeni oli poikani yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka…"
"Joka kuoli ja haudattiin niinkuin teidän poikannekin, rouva kreivitär," keskeytti kapteeni hänen äreästi.
"Oi Jumalani, se oli suuri tappio, rakas kapteeni! Minä todellakin surin häntä kovin, todellakin…"
"Todellako?"
"Huolimatta hänen kevytmielisyydestään, oli hän ainoa elossa oleva lapseni."
"Vai niin — ja hän kuoli kuitenkin."