On kyllä, mutta minä en voi muistaa kaikkea — rakas kulta, hyvä pastori, toisti hän hieman mietittyänsä ja tarttui pastorin käteen, rakas, hyvä pastori, jatkoi hän uikuttaen, mutta kyynelenkään silmää kastelematta — auttakaa minua, voidakseni välttää rangaistusta — rangaistusta — helvettiä, liekkejä piinaa, ai, minä tunnen jo niitä, riistää jo sydäntäni, aivankuin tuhannen kynttä olisi siellä.
— Minä en voi sinua auttaa, minä olen heikko ihminen kuten sinä — mutta elävä usko, syvä katumus, lämmin, innokas rakkaus sovinnosta — näetkös — jos voit kaiken tämän, niin käänny Vapahtajasi puoleen, ja hän armahtaa sinua.
Tekeekö hän? pastori — ah! minä voin siis löytää armoa.
— Kyllä — sen voit, syntis parka.
Minä olen — alkoi tuo vanhus monesti huoaten ja keskeytyen, kauan ajatellut tätä hetkeä. Tietääkö pastori, minun hopeani tuolla kaapissa, minun lainatut rahani — kaiken tuon hyvän, minä sain ne neitiltä.
— Saitko kaikki, kaikki?
En, pastori, en kaikkea — en, niissä kaikissa on synti kiinnitettynä.
— Jatka, puhu vaan totta, muista, se ei ole minun, vaan kaikkitietävän tuomarisi ja Herrasi edessä, kuin sinä nyt puhut.
Niin, pastori — niin — niin, katsokaas, kaikki tämä hyvyys vaan kiusasi minua — kaikessa oli synti kiintyneenä — kiiltävässä hopeassa oli kirous — jokaisessa esineessä, kuin minulla oli, jotakin rikollista — ai, ai, Jumala — vapahda minua, auta minua?
— Puhu.