Heidän murteensa omituisine sanoineen ja korkoineen oli vaikea ymmärtää, varsinkin milloin he keskenään puhuivat lyhyitä lauseita, mutta laulussa oli kieli jotenkin puhdasta ja samoin heidän puhutellessaan minua. Lukemalla ja kirkonkäymisellä olivat kaikki hyvin tottuneet "kirkkoruotsiin".
Bergs-Hann lauleli kauneimmat laulunsa, ja Ville ylisti häntä paraimmaksi tytöksi laulamaan koko Maalahdella. Fia Holm kertoi monenkin varakkaan miehen "sukeutuneen ja siivoutuneen Hannia varten, mutta kaikki he saivat etsiä muuta parannusta ikävälleen; ei Hann koskaan unhota Jukkia, joka jäi mereen Ruotsin matkalla". Hann katsahti sinisilmällään äkäisesti kertojaan ja sanoi: "Onko Fia sitte nähnyt minun surevan?" Ville istuessaan veneen perässä katseli kauan Bergs-Hannin kiharatukkaista niskaa. Tyttö istui, kasvot veneen keulaa kohti, ja katseli mereen vaipuneen auringon jäleltä välkkyvää vaaleankeltaista valoa. Ville virkahti: "Laulakaapas, tytöt, niin sujuu paremmin." Luulenpa, että Ville oli yksi niistä, jotka olivat turhaan sukeutuneet ja siivoutuneet Bergs-Hannia varten.
Fia Holm alotti juuri surumielisen laulun, kuin kulku äkisti pysähtyi ja vene, noustuaan salakivelle, kallistui sivulleen niin, että kaikki, mitä oli irtainta; viskautui oikealta laidalta vasemmalle. Karolina putosi suorastaan minun syliini ja minä sain kyllä kokea, että hän ei ollut irtainta tavaraa. Me olimme vähällä saada yhdessä kylmän kylvyn kuten Mikki, joka tosiaankin veneen kallistuessa heilahti yli laidan. Minä olisin mieluisemmin suonut saaneeni solakan Bergs-Hannin syliini kuin raskaan Karolinan. Mikki nousi kivelle ja työnsi veneen pois karilta; ainiaan valmis laskemaan leikkiä, sanoi hän: "Olkaa laulamatta, Bergs-Hann, enhän minä näe ollenkaan pohjaa enkä kiviä, kun te laulatte."
Tuuli tyyntyi taaskin vähitellen ja soutaen kuljettiin loppumatka. Vakava ja mukava verkkovene lipui nopeasti pitkin kirkasta veden pintaa, jonka syvyydestä näkyi välkkyvä tähtitaivas, ja kuun hopeahohto kimalteli veneen tekemissä väreissä. Tahdissa suurten airojen säännöllisen jysähtelemisen kanssa hangoissansa ja veden loiskahtelemisen kanssa lauleli Bergs-Hann yksinkertaisia laulujansa. Minä tunsin viihtyväni hyvin näiden raitisten, teeskentelemättömäin ihmisten seurassa. Hann keskeytti laulunsa ja näytti kaksinkertaista rakennusta, joka kuun valasemana kuvastui taivasta vasten matalalla rannalla edessämme. "Tuossa on Åminneborg," sanoi hän, "ja siellä eroovat meidän tiemme", lisäsi hän ajattelevasti, ikään kuin valittaen, että hauska matka niin pian loppui.
Me olimme nyt siinä lahdessa, johon Maalahden joki laskee. Molemmilla rannoilla oli paljo talaita, meriaittoja ja nuottakotia sekä kaikenkokoisia veneitä sadoittain, osaksi vielä vedessä, osaksi jo vedettynä maalle tai talaihin talviteloilleen. Tässä minä aloin ymmärtää, miten ahkerasti Maalahden kansa verottelee merta. Meidän suuri veneemme vedettiin Villen tilavaan talaasen ja kukin otti tavaransa. Mitä minä itse en jaksanut kantaa, ottivat toiset. Minä kiitin hauskasta matkasta ja kehoitin heitä kaikkia tulemaan Åminneborgiin lämmittelemään, ett'ei meidän vielä niin paikalla tarvitsisi erota. "Kiitoksia itsellenne, että olette ollut hyvä kaikin tavoin", vastasi Bergs-Hann ikään kuin kaikkein puolesta, ja minua ilahutti, että ehkä osasin käytökselläni näyttää, mitenkä he kaikki näinä muutamina hetkinä olivat saavuttaneet minun sydämellisen kunnioitukseni ja luottamukseni. Fia Holm osoitti ystävyyttään kysymällä, enkö minä tuntenut puutumista eräässä paikassa siitä, että niin kauan olin istunut kovalla veneen teljolla. Minä kyllä käsitin hänen hyvän tarkoituksensa, vaikka hän lausuikin kysymyksensä sanoilla, joita minä en huoli kertoa.
Åminneborg oli muinoin ollut paikkakunnan ainoa herraskartano. Suuri päärakennus oli nyt kylmillään ja suljettuna, mutta suuri tuli loisti tilavan siipirakennuksen ikkunoista. Isäntäväki toivotti meille tervetuloa ja leipäuunissa loimottava tuli oli meistä varsin mieluinen pitkän merimatkan jälkeen. Kaikki asettuivat, riisuttuaan päällysvaatteensa, riviin uunin eteen ja tuttava puhelu alkoi talonväen ja vierasten kesken. Minä pyysin yösijaa ja se luvattiin varsin hyväntahtoisesti. Molemmat kauniit kaksoissisaret ilmestyivät kohta tupaan ja Mikin lauseen minä heti huomasin todeksi; he eivät ainoastaan näöltään olleet aivan yhtäläiset, vaan äänikin oli niin samankaltainen, että sulhasien neuvottomuus saattoi kyllä olla totta. Minulla oli kanssani teetä ja emäntä laittoi siitä kaikille virvoketta, mutta hän oli pannut sekaan kanelia ja minä mieluisemmin join isännän kanssa lasin Jamaikka-totia. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan ja huviksensa he, kuten näytti, vastaelivat minun kysymyksiini, kun tiedustelin paikkakunnan oloja ja tapoja. Mieluisimmin minä kuuntelin Bergs-Hannin kertomuksia sulavalla altto-äänellä. Hän kuvaili laveasti, millaiset ovat "seppelepidot" (kuuliaiset), "häät", "talkoot", joissa kiireenä heinäaikana lähimmät naapurit auttelevat odotellen illan juhlaa, "öitsit" ja muut sellaiset niissä tavallisine panttileikkeineen y.m. iloisine tapoineen, joita näillä raitismielisillä rantalaisilla on.
Vilhelm Enström.
Kun Isak Erikssonille mainitsin matkani tarkoituksen, sanoi hän ihan lähellä asuvan laajalti tunnetun pyyntimiehen, ja minun pyynnöstäni lähetettiin häntä noutamaan. Hänen nimensä oli Vilhelm Enström, ja hetken kuluttua kompuroi hän tupaan kahden kepin varassa ja Bergs-Hannin veljen Kalastaja-Kallen taluttamana. Kaikki nousivat ja tervehtivät kunnioittavasti rampaa miestä. Hän puhui, näiden seutujen mieheksi, tavattoman puhdasta ruotsia. Nuorempana oli hän kesät kulkenut laajalti työssä laivanveistämöissä ja ollut monta kertaa urakkamiehenä. Kaksitoista vuotta sitte olivat häneltä jalat paleltuneet hylkeenpyyntiretkellä ja nyt hän eli yksikseen läksiäimenä Åminneborgissa, helpottaen naapurien avuliaisuutta kaikella, mitä hän suinkin jaksoi jalkojensa kolotuksen lomassa tehdä käsillään. Hänen ruumiinsa oli nyt viidenkuudetta vuoden ijässä kumarassa kuin vanhan ukon ja hänen muotonsa, oli kivuista kuihtunut, mutta kyllä näkyi, että Enström oli ollut kookas ja kaunis mies parhaassa ijässään. Hyvin puettu ja kammattu, kärsivällinen ja harvasanainen hän oli, ja vielä nytkin kunnianarvoisen näköinen mies.
Minä sanoin hänelle matkustaneeni etelästä tänne pohjoiseen saaristoon vartavasten kuulemaan kertomuksia hylkeenpyynti-elämästä ja sen vaivoista.
"Siitä minä kyllä osaan tehdä teille selvän", vastasi hän. Me kävimme istumaan, isäntä, Enström, Kalastaja-Kalle ja minä, pöydän viereen, naiset ja nuorukaiset puolipiiriin meidän ympärillemme.