Me joimme toistemme onneksi ja Enström alkoi kertoa siitä kerrasta, jolloin hänelle "tapahtui vahinko pyyntiretkellä". Kaikki tiesivät tapauksen, mutta ehkäpä ei kukaan ollut kuullut harvasanaisen miehen kertovan, miten se oikeastaan oli tapahtunut.
"Kahdeksantoista vuotta kävin minä pyyntiretkillä ja viime vuosina oli meitä ainoastaan kaksi venekuntaa Maalahdelta, yhteensä 16 miestä. Me läksimme puolipaaston ajoissa ulos merelle, aikaisemmin tai myöhemmin sen mukaan, millaiset pakkanen ja tuulet olivat olleet talvella.
"Niistä kuudestatoista on nyt elossa ainoastaan kolme. Vuonna 1873 tehtiin viimeinen pyyntiretki Maalahdelta ja sillä matkalla minä kärsin kovasti. Minä olin päällikkönä venekunnassa, johon sillä kertaa kuului ainoastaan 5 miestä. Viidellä hevosella monen saattajan, miehen ja naisen, seurassa matkustimme 4 1/2 peninkulmaa Bergö-Gaddin jäätikölle, jossa tämän saariston pyyntimiehet sanovat jäähyväset saattajilleen ja Luojaan luottaen poistuvat mannerjäältä kuudeksi tai kymmeneksi viikoksi etsimään hylkeitä myrskyn ja ajojäiden seasta.
"Hevonen oli valjastettu suuren hyljeveneen eteen ja siinä oli kaksi pienempää venettä. Muilla hevosilla oli kuormana ruokavaroja, aseita, ampumaneuvoja ja puoli syltä puita ruuan keittämistä varten.
"Sillä kertaa saattoi vaimoni Ann-Stin pikku Kustin kanssa minua Bergö-Gaddiin asti. Hänelle oli syntyvä lapsi pääsiäisen aikaan. Minä en koskaan ollut haluttomampi lähtemään hylkeenpyyntiin kuin silloin, ja parastapa olisi ollutkin jättää se matka tekemättä. Mutta siihen aikaan tuntui, kuin jokin olisi vastustamattomasti houkutellut niihin vaaroihin ja seikkailuihin, ja entisten retkien muisto kiusasi kovasti. Sinäkin päivänä, kuin tapasimme jäänreunalla monet Bergön ja Korsnääsin venekunnat kaikkine saattajineen, välkkyi jäälakeus ja avara meri kauniisti päivänpaisteessa. Oli ikään kuin juhlahetki, kuin pullo erotessa kulki kädestä käteen; mutta aika kylmä oli ja minä käskin Ann-Stinaa antamaan pikku Kustille ryyppyä ja neuvoin häntä hyvin peittämään itseään ja poikaa kotimatkalla.
"Me purjehdimme suoraan Pohjanlahden perää kohti ja seuraavana päivänä pääsimme 5 peninkulmaa lähelle Fjäderäggiä. Isovene vedettiin kappaleen matkaa jäälle ja n.s. teltta laitettiin kuntoon, masto ja raakapuut kannattimiksi purjeille, jotka sovitettiin katoksi veneen päälle. Sitte alkoi jokapäiväinen pyytäminen, kuten sanotaan. Ainoastaan yksi mies jää teltan luo, kaikki muut lähtevät aikaisin aamusilla ulos jäälle etsimään hylkeitä, missä niitä on jään päällä. Ne ammutaan, jos ne ovat valppaat, taikka tapetaan nuijimalla, jos makaavat, ja se tapahtuu usein sellaiseen aikaan, jona ne eivät voi paeta mereen, koska ne reijät ovat jäätyneet kiinni, joista ne ovat ryömineet ylös jään päälle.
"Kolmantena päivänä siitä, kuin laitoimme teltan, läksin minä päivän vaietessa kauniilla ilmalla kävelemään, vetäen jälestäni pyyntisauvaa, 8 kyynärän pituista, suksen kaltaista puuta, jonka kahdessa eri koterossa raskas hyljepyssy ja pitkä kiikari ovat. Sen suksen avulla hypätään leveäin jäärailojen yli ja sen avulla myöskin hiivitään eli ryömitään pyssyn kantomatkalle hylkeistä. Minä aioin tutkia jäätä ja keliä koilliseen päin teltasta. Ajojäät olivat jäätyneet yhteen. Lumetonta jäätikköä astuin minä reippaasti ja noin 172 peninkulman päässä veneestä ammuin harmaan hylkeen, joka oli yksinään jään päällä. Minä pystytin verisen jääpalan 'jäänharjalle'; siksi me sanomme sellaista paikkaa, jossa ajojäät ovat kasautuneet harjaksi. Sen jääpalan asetin viitaksi paluumatkalle ja ammutun hylkeen merkiksi. Sitte astuin edelleen, kunnes arvelin puoli päivää kuluneen; silloin käännyin astumaan telttaa kohti. Ilma oli ollut kaunis koko ajan, mutta nyt alkoi yksinäisiä tuulen puuskia tulla koillisesta ja ajella pilvenhattaroita, joista putoili harvakseen lumihiutuvia; pakkanen oli jotenkin kova. Minä olin sinä päivänä hyvässä pyyntikunnossa, kuten me sanomme, enkä tuntenut näkönikään rasittuvan häikäsevästä jäästä; sen tähden minä saatoin laajalti tähystellä hylkeitä, mutta niitä ei ollut ylhäällä sillä taholla, jonne olin astunut. Railot ja halkeamat jäässä olivat kuitenkin vain vähän jäätyneet ja hylkeet olisivat kyllä helposti voineet tapansa mukaan etukäpälillään eli 'käsillään' alhaalta päin sorvata reikiä ohuihin paikkoihin paksumpien jäiden väliin, mutta ne olivat varmaankin ilman muutoksen odotuksessa siirtyneet toiselle taholle. Vähitellen muuttui myöskin ilman väri ja tasainen tuuli alkoi lennättää teräviä jääpuikkoja; mutta kun minun tieni kävi myötätuuleen, en siitä tuntenut suurta haittaa. Töin tuskin löysin ammutun hylkeen, mutta vaikka teltalle ei olisi pitänyt oleman matkaa kantakaan peninkulmaa, ei sitä enää näkynyt, sillä jääpuikkoja lenteli yhä tiheämmin ja myrsky kiihtyi kiihtymistään joka silmänräpäys. Hyvin tietäen vaaran olevan käsissä, kiiruhdin minä, minkä suinkin jaksoin, vetäen jäljestäni pyyntisauvaa ja 3 kyynärän pituista hyljettä. Aavistamattoman nopeasti kiepahti myrsky ihan pohjoiseksi ja yht'äkkiä pauhasi raju lumimyrsky ympärilläni. Ajojäiden heikosti jäätyneet raot halkeilivat ja jäät läksivät liikkeesen hirvittävällä rytinällä, joka kuului kovemmin myrskyn pauhuakin.
"Sydän vapisevana kiiruhdin minä yhä eteen päin heiluvilla jääkappaleilla. Kaksi kertaa putosin kylmään veteen, ja kadotettuani pyssyn ja kiikarin jätin myöskin hylkeen ja vedin ainoastaan sauvaa jäljestäni. Viimein huomasin olevani suuremmalla jääkentällä ja luulin päässeeni lähelle venettä, mutta en nähnyt sylenkään päähän eteeni. Helpotuksesta huoahdellen juoksin, kovasti huutaen, eteenpäin kompassin mukaan, mutta siinä oli taas edessäni avovettä, joka jo kuohui suurissa laineissa."
Kaikki olivat vaiti kuunnelleet Enströmin kertomusta ja istuivat nyt jokaisella tyhjä kuppi käsissä polvilla. Kiihkeätä uteliaisuutta näkyi kaikkein kasvoista. Hän jatkoi: "En tiedä, mitenkä jälleen löysin hylkeen. Minä en tiennyt, että se oli jäänyt minulta samalle jäälautalle. Hetkiseksi minä kauhuissani vaivuin kuolleen eläimen päälle, jonka ruumiissa vielä oli vähä lämpöä jäljellä. Jumala minulle antakoon anteeksi! Minä en ajatellut omaa autuuttani, vaan Ann-Stinaa ja pikku Kustia."
Pehmeäsydämminen Fia Holm nyyhki ääneensä ja Bergs-Hann katseli, silmät kauniisti loistavina, Enströmiä, joka vaipui syviin ajatuksiin. Yksinpä Mikinkin muoto, josta tavallisesti iloinen veitikka pilkisteli, osoitti tänä hetkenä sydämmellistä osanottoa. Bergs-Hann ensinnä keskeytti äänettömyyden: "Tänä iltana on Enström oikein tehnyt reiän puhelaatikkoonsa; antakaas nyt meidän kuulla, miten sieltä pelastuitte."