Enström jatkoi: "Minä tein jäästä pyöreän seinän suojaksi lumimyrskyä vasten ja jääpalasista kummun sen sisälle ja pystytin pyyntisauvan hätämerkiksi; sitte laskeuduin istumaan kuolemaa odotellen. Monta pitkää tuntia olivat ajatukseni kauheassa tuskassa. Minä en ollut ennen tiennyt elämän edes voivankaan tuntua niin rakkaalta. Tajussani välisti välähti ajatus, että viimein olin pelastuva ihmeen kautta, ja silloin aina johduin ajattelemaan Ann-Stinaa ja poikaa, mutta viimein sammui kaikki toivo. Minun jalkani ja sääreni kohmettuivat yhä enemmän ja minun sieluni värisi niin, ett'en osannut rukoilla Isämeitääkään. Minä muistan, että näin päivän valkenevan ja että sinitaivasta näkyi jäätuiskun lävitse, jota myrsky hurjasti vielä ajeli pitkin jäätikköä, mutta taivaasta ei enää tullut lunta. Muistan vielä senkin, että minusta sittemmin tuntui hyvältä, että myrskyn pauhu ja ajojäiden kohina oli lakannut.
"Minä heräsin täyteen tuntooni kovasta rykimisestä ja seisoin silloin pystyssä Niilon ja Ullus-Gabbelin (Gabrielin) tukemana. Heillä oli ollut suuri vaiva saadessaan minua henkiin, ja totisesti, jos minä olisin tiennyt, millaisiin kärsimyksiin minä heräsin, niin enpä suinkaan olisi kiittänyt heitä, että he kiskoivat minut pois kuoleman syleilyksestä, jossa jo oli kaikki kärsiminen lakannut. Minulle suuhun kaadettu pitkä ryyppy oli mennyt väärään kurkkuun ja saanut aikaan kovan rykimisen, joka jälleen pani veren liikkeelle ja herätti elonkipinän, joka vielä ei ollut kokonaan sammunut. Minä en muista millä tavalla minut vietiin suureen veneesen, joka nyt oli vedessä jäälautan reunassa.
"Ennen myrskyä olivat kaikki muut paitsi minä ehtineet teltalle, joka tuota pikaa hajotettiin ja suuri vene vedettiin avoveteen. Myrskyn ajan ajelehtivat he koko yön ajojäiden seassa, onneksi veneen murtumatta, ja kun myrsky lakkasi, näkivät he kiikarilla tähystellen minun hätämerkki, ja riensivät pelastamaan päällikköänsä.
"Minun jalkani olivat mäsäin villasukkain ja hylkeennahkakenkäin kanssa jääneet yksiksi möhkäleiksi sillä aikaa, kuin niitä, vielä ihan tunnottomia möhkäleitä vähitellen sulatettiin, nautin minä mielihyvällä paljon lämmintä viinaa ja hyljevelliä. Minä tunsin sinä, niin sanoakseni, 'uudesta syntymisen' hetkenä olevani paljon terveempi ja halukkaampi elämään kuin sitte koko pyyntiaikana. Pyytämisen minä olin ihan kelpaamaton ja sen tähden vietin seitsemän pitkää viikkoa teltassa vahtina ja kokkina ja purjehtiessa makuusäkissä. Minun jalkojani pakotti hirveästi yöt päivät; tupakan hiki haavoihin pantuna tuotti minulle parasta lievitystä. Ennen pyynnin loppua olivat kaikki varpaani poissa nivel niveleltä eikä pakotus siihen lakannut; noita muodottomia jalanmöhkäleitä pakottaa vieläkin, silloin tällöin vain vähän heikoten. Sitä kipua minä kyllä saanen kärsiä, kunnes kuolema tulee toisen kerran.
"Tähän nyt saattaa kertomukseni loppua. Tiedättehän kaikki, että Ann-Stin kuoli lapsen synnytykseen sill'aikaa, kuin minä makasin sillä onnettomalla pyyntiretkellä. Kiitoksia hyvyydestänne, että olette ystävällisesti helpottaneet minun raskasta elämäni taakkaa."
"Niin, niin," sanoi Isak Eriksson, Åminneborgin kunnioitettu isäntä, "moni saa kokea paljon maailmassa, mutta ken on paljon kokenut, hänellä on paljo ystäviä." Minä mielessäni vertailin Isak Erikssonin elämän käsitystä toiseen, jossa miestä arvostellaan menestyksen ja rikkauden mukaan.
Lähtö Åminneborgista ja purjehdus Bergöhön.
Nyt oli aika lopettaa päivä ja kaikki ottivat jäähyväset. Fia Holm katsoi sydämmellisesti minua silmiin ja pudisti niin herttaisesti minun molempia käsiäni, että minä kyllä saatoin arvata, miten hyvästi Holm oli kotonaan viihtyvä, kun hän palasi mereltä. Ville, Mikki ja Kalastaja-Kalle uudistivat tarjouksensa saattaa minut seuraavana päivänä Bergöhön. Minä lupasin seuraavana aamuna ennen lähtöä käydä Bergs-Hannin ja hänen veljensä kodissa.
Syötyäni maukkaan illallisen, lämmintä leipää, hyvää voita ja lihavaa iltamaitoa ja toivotettuani ystävälliselle isäntäväelle hyvää yötä, kävin lepäämään karkeille, sileäksi mankeloiduille lakanoille.
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin mielihyvää, niin kuin olisin äsken päässyt kauan ikävöidyn tarkoituksen perille tai voittanut jonkun pahan vastuksen. Aurinko paistoi huoneesen ja ikkunoista loisti maa valkoisena yöllisestä pienestä lumisateesta. Minun pukeutuessani ja katsellessani mukavaa, kotitekoista talonpoikais-ylellisyyttä, astui sisään, kahvitarjotin käsissä, toinen kaksoissisar, tai ehkäpä hän oli toinen. Hän niiaten toivotti minulle hyvää huomenta. Minä kuulin viereisessä tuvassa väen vilkkaasti keskustelevan omituisella murteellaan. Tyttö ilmoitti heidän olevan murkinalla.