Metsävahti, joka oli sudet kiertänyt, tuli heti saapuville. Hän oli hyvin omituinen mies. Hänellä oli äänen kaikupohja suunlaessa jollakin tavoin puutteellinen ja korvasi äänen selvyyden huutamalla kaikki, mitä puhui. Muuten näytti hän olevan metsäelämässä karaistu, voimakas mies. Hänen perinpohjainen kertomuksensa tehdystä kierroksesta saattoi meidät siihen vakuutukseen, että sudet todellakin olivat kierretyt; mutta kierros oli tehty niin suuri että ajon onnistumista tuskin voi toivoakaan. Kaksi laajaa metsäylännettä sulki kierros sisäpuolellensa ja olisipa tarvittu melkoinen joukko ajoväkeä ja useita ampujia saadakseen tämän maapalstan suljetuki. Älykäs polttimomestari oli jo edeltä käsin hankkinut ajoväkeä, ja myöhäiseksi kuluneen illan vuoksi täytyi meidän kiirehtien vaeltaa jään yli toiselle puolen vesistöjä. Kulku oli erittäin vaivalloista, sillä paksun lumen alla oli uhkuvettä noin puolen jalkaa ja muutamin paikoin vielä enemmänkin. Molempain harjujen väliselle tienoolle, johon kaikki pysähdyimme, oli hyvinkin kolme virstaa. Jäällä ylettyi sohju ja lumi polvien yläpuolelle ja metsässä olivat nietokset yhä paksummat. Matkallamme näimme sen paikan, jossa tuo puoleksi kumppaliensa syömä susi oli tavattu. Polttomestari oli pannut metsään myrkytetyn koiran penikan ja jälet menivät ahmitulta haaskalta revityn suden luo. Tässä tapauksessa voi siis aivan varmasti otaksua, että susi tuli myrkytetyksi ja joko ensin kuoli ja omaiset sitten söivät sen tai että ne sen sairaana ollessa hyökkäsivät kimppuun, tappoivat ja söivät sen suuhunsa.
Jouduttuamme perille molempain harjantein väliseen notkoon, rupesi seuran esimies johtajaksi. Hän lähetti metsävahdin ja erään toisen suksimiehen tutkimaan kummallako noista kahdesta metsäisistä harjuista sudet olivat, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näkyikin jo metsänvahti tulevan korkeata harjua alas. Komeaa oli nähdä hänen, ilman että lumen peittämät puut ja pensaat häntä estivät, kiitävää vauhtia ja molemmissa käsissään pyssyänsä heiluttaen, laskevan tuota auringon väririkkaassa loistossa säteilevää jyrkännettä alas. Tuolla kaukana harjun nyppylällä hän ensin näkyi, vaan muutamien silmänräpäysten jälkeen oli hän jo perillä. Hän alkoi heti huutavalla äänellään kertoa, että susi oli kierrettynä järvestä etäämpänä olevalle harjulle. Juuri kun ampujain ja ajoväen asettamisen piti alkaa, saapui siihen eräs metsästäjä, joka myöhään ja aivan yksin oli lähtenyt kaupungista. Hän oli niin kovin kiiruhtanut matkaansa hyyhmässä ja kinoksessa voidakseen ajoissa saavuttaa meitä, että hän tuskallisesti läähöttäen vaipui nietokseen ja oikein kähisi hengittäissään. Hän pyysi meitä viivyttämään lähtöämme, kunnes hän oli niin paljo toipunut, että voi seurata mukana. Heitettyään päältään lyhyen lammasturkin, höyrysi hänen ruumiinsa talvikylmässä, kuin juoksijahevonen lopetetun kilpailun jälkeen. Sillä välin kun metsänvahti sijoitti ajoväkeä saadun neuvon mukaan, järjesti meidän puheenjohtaja ampujoita. Hän asetti viimeksi tulleen toverin sille paikalle, jonka hän luuli tarjoovan parhaat toiveet. Päätös osoitti hänen harkinneen oikein, sillä muutamia minuuttia ajon alkamisen jälkeen tappoikin meidän innokas metsästysveljemme ensi laukauksella suden 30 askeleen päästä. Kun ajo oli tullut perille ampujan luo, kokoontuivat kaikki ammutun hukan luo ja yleinen ilo metsästyksen menestymisestä ilmausi tuommoisissa tilaisuuksissa tavallisella tavalla.
Ajomiehet väittivät nähneensä kierroksessa useiden susien jälet; mutta pimeä oli nyt jo likellä, ja ajetun kierroksen tarkastuksesta ei tänä päivänä voinut tulla mitään.
Onnellista ampujaa, joka pitkän talven sodissa oli uhrannut paljo aikaa ja vaivaa, kunnioitettiin taistelutantereella ilman huomattavaa kateutta, kaadetun suden arveltiin varmasti olevan juuri tuon joukon ison johtajan.
Hyvällä mielellä takaisin Viiralaan palatessamme, eivät nietokset ja hyyhmä enää tuntuneetkaan niin vaikeilta. Hukkaa metsästä kulettaissa astui aina uusia kantajia sijaan, kun entiset väsyivät. Viiralassa kiitettiin kaikkia, jotka hyväntahtoisesti olivat olleet apuna metsästyksen onnistumiseen, etupäässä polttomestaria, ja metsänvahdille sekä sanoman kaupunkiin viejälle jaettiin sopivia palkintoja.
Kun susi oli saatu kiinni sidotuksi etumaisen reen kuskilaudalle, lähdettiin vihdoin paluumatkalle. Kello 7 illalla ajoimme kaikki kaupungin kievariin. Kynttiläin ympäröimänä asetettiin susi näytteille keskelle huonetta ja puolen tunnin kuluttua ympäröi sitä katselunhalukkaita herroja ja vallasnaisia. Kaikkien läsnä olevien metsästäjäin tarkastaessa punnittiin se nyt ja mitattiin. Paino oli runsaasti 6 leiviskää; — pituus hännän nenästä, karvoja lukematta, kuonon kärkeen juuri 11 korttelia; — pääkallon takimmaisesta osasta kuonon kärkeen 14 tuumaa; — korkeus sä'än yli 31-1/2 tuumaa ja ympärys etujalan lapaluun takaa 42 tuumaa.
Kun Iivana Gavrilovits ja Vasiili koteusivat turhalta retkeltään Sääjärvelle päin, tulivat hekin kievariin. Suden sanoivat he varmaan olevan sen suuren uroon, joka parvea johti; alkujaan arvelivat he parveen kuuluneen yhdeksän petoa, mutta nyt siitä ei ollut jälellä kuin yksi naaras. Monta kertaa valittivat he, ett'eivät saaneet osaa ottaa "bolshoi jusin" tappoon, vaan ilmoittivat kuitenkin suurta tyytyväisyyttään siitä, että susi, suurin mitä he koskaan olivat nähneet, oli saanut surmansa. He arvelivat yksinäisen naaraan nyt helposti voitavan käsiin saada, tulevaisuus osoitti, ennustivatko oikein.
Myöhemmin kokoontuivat maljan ympärille iloiseen iltamaan kaikki talven muistettaviin sudenajoihin osaa ottaneet. Lukasheja, jotka pahaksi onneksensa olivat olleet poissa sanoman tullessa Viiralasta, lohduteltiin sillä että olimmehan heidän johdollaan edistyneet siihen määrin, että jo omin voiminkin voimme saattaa talvisen sudenajon onnelliseen loppuun.
Seuraavana päivänä matkasivat muutamat metsästäjät lukashien kanssa kierrosta tarkastamaan ja huomattiin ainoastaan yhden suden olleen kierroksessa. Se oli monta kertaa kääntynyt ajoon päin ja nähtävästi aivan vastenhakoisesti mennyt ampujia kohden; siinä syy, miksi ajoväki luuli nähneensä useiden susien jälet kierroksessa. Minne tuo yksinäinen naaras oli paennut, siitä ei tällä retkellä voitu selkoa saada. Luultavasti oli se paennut jotakin sellaista tietä myöten, jolta kulkiat olivat hivuttaneet jälet pois. Seuraavina päivinä olivat lukashit tiedustelemassa, vaan vasta viisi päivää myöhemmin ilmoitettiin meille, että eräs rouvasihminen oli puolispäivälliskävelyllään Perttulan seudulla nähnyt suden; molemmat lähtivät vastakkaiseen suuntaan toisiansa pakoon. Lukashit ja useita metsästäjiä ajoi sutta takaa joka päivä, vaan kierretyksi sitä ei kuitenkaan onnistuttu saada. Päivälläkin oli se liikkeessä ja etsi kadonneita omaisiaan. Eräänä yönä oli se syönyt kovasti myrkytettyä koiranpenikkaa, ja kun sittemmin kovan lumentulon perästä jälkiä ei enää voitu löytää, otaksuttiin sen heittäyneen kuolemaan johonkin syrjäiseen soppeen.
Kaikki yhdeksän sutta olivat nyt siis hengiltä ja lukasheja piti nyt kiitellä ja laskea heidät kotiin isäntänsä luo Hollolaan; mutta sitä ennen päätimme kuitenkin jonakuna päivänä lähteä liikkeelle ja koetella kiertää ja tappaa jonkun ketun. Olimme koko talven niin tunnollisella uutteruudella toimittaneet sudenajoa, ett'emme koko aikana tahtoneet käyttää lukashien emmekä myös omaa aikaammekaan tuohon huvittavaan ketunjahtiin.