Kysymykseen, miten metsästykset Hollolassa olivat onnistuneet, ilmoitti lukashein isäntä, että maaliskuun ajalla oli kierretty monta kettua, jotka osaksi hän itse osaksi myöskin lukashit olivat ampuneet. Neljä vanhaa sutta oli monena vuonna oleskellut niillä tienoin, missä Iitin, Nastolan ja Orimattilan pitäjät yhtyvät. Tammikuulla 1882 oli yksi emä ammuttu ja sittemmin oli ainoastaan kaksi sutta tiettömissä. Eräs suutari Perheniemen kylästä on vuosittain ottanut pennut niiden pesästä, vaan niin kuin näyttää tahallaan säästäneen vanhemmat. Hän oli kahtena viimeisenä vuonna kantanut 1,200 markkaa palkkioina ja olisi kai vieläkin halunnut jatkaa sitä menoa. Kolmen viikon ajalla toimeenpanivat lukashit metsästyksiä noita kahta sutta tappaakseen. Monen onnistumattoman yrityksen jälkeen onnistui Iivana Pakljan vihdoin kiertää ne ja kaataa molemmat kahdella laukauksella. Uros tuli edellä ja sai ensi laukauksen rintapäähänsä, vaan jatkoi matkaansa, Iivanalla oli tarpeeksi mielenmalttia, niin että hän, ollen vakuutettuna pedon haavan kuolettavaisuudesta, ampui toisen laukauksen naaraasen, joka jäikin paikalle. Uroon löysi hän muutamien satojen sylien päässä kuolleena. Se oli suurin, minkä Iivana koskaan oli nähnyt. Peto painoi 121 naulaa ja pituus kuonosta hännän nenään oli 6 jalkaa.
* * * * *
Sitten kun sudenajot täksi talveksi olivat lopullisesti päätetyt, kutsuivat kaupunkilaiset huhtikuun keskivaiheilla kaikki osanottajat pitoihin. Tahdottiin siten osoittaa myötätuntoa sitkeälle työlle ja muutenkin metsästysseurain seurattavalle tavalle, jolla paikkakunnan metsästäjät olivat toimineet hyvän asian, susien hävittämisen, vuoksi.
Luotettavaa lukua ei vielä voi saada siitä miten monta sutta tänä talvena on tapettu; mutta mikäli sanomalehdistä on saatu tietää, on innokkaita ajoja toimeenpantu yli koko maan, ja luultavasti ei ennen koskaan ole niin paljo susia yhtenä talvena kaadettu. Sopii toivoa, ett'ei tämä innostus tule jäähtymään. Tieto siitä tavasta, miten petoja kierretään, tulee, kun se nyt kerran on toteutunut meillä, aina yhä enenemään. Jos maanmiehet kerran itse yleisesti ja todenteolla ryhtyvät asiaan, niin ei monta vuosikymmentä viipyne, ennen kuin maa on kokonaan vapaa siitä veron rasituksesta, jonka hukat tähän asti ovat sieltä perineet, eikä maine Suomessa tapahtuneista, kauhistavista lapsenryöstöistä enää kierrä ympäri maailmaa.
OSA II.
[1888.]
ONKIMARETKI KANKAISTEN JÄRVELLE.
Kesällä 1881 kävin ensikerran Kankaisten järvellä, ja useat kerrat olivat onkimaretkeni jokseenkin onnistuneita. Tulin näin siihen vakaumukseen, että järvi kyllä oli kalaisa ja voisi, jos keinotekoisia ongintapaikkoja laitettaisiin, tarjota erinomaisen hyvän paikan onkimiselle. Saadakseen kaloja yksiin paikkoihin kokoontumaan ei oltu mitään tehty; tosin oli keskellä järveä eräs kari, vaan sekin oli liian laaja ollakseen minään erityisenä veden asukasten kokouspaikkana. Seuraavana talvena upotutin eri syvyyksille järveä risumurrokkoja ja keväällä lisättiin niihin vasta lehdelle puhenneita koivuja ja haapoja.
Toissa kesänä kesäkuun 2 päivänä lähdin koettamaan onkimista uusilta murrokoiltani, ja tämän retkenipä nyt juuri aionkin kertoa. Yksi ainoa köyhä mökki sijaitsee tuon kauniin metsälaiteisen järven rannalla ja tähänpä oli edellisenä kesänä pieni uusi tupa rakennettu, jonka tuvan ystävällinen torpanväki kernaasti heitti minulle yömajakseni. Illalla noin kuuden aikana saavuin minä mökille, jossa vanhemmat ja lapset minua tervetulleeksi toivottivat. Neljätoista vuotias poika Vihtori, sama, joka metsässä meitä opasteli koettaessamme niillä seuduin kiertää susia, loisti ilosta kuullessaan, että hän sai tulla mukaan veneeseen. Saatuani kaikki kapineeni tuossa pienessä tuvassa järjestykseen ja onkimaneuvoni kuntoon menin mökkyrin ja Vihtorin kanssa rantaan varustelemaan onkimavenettä, jonka olin sinne joku aika sitten kuletuttanut. Olin käskenyt että vene heti perille tultua työnnettäisiin vesille turpoamaan, mutta tätä käskyäni ei oltu toteltu, ja senpä tähden täytyikin nyt sivellä talilla kaikki liitokset ja saumat sisäpuolelta, jos mieli sitä seuraavana päivänä voida käyttää. Isäntä työskenteli koko illan sen kanssa ja Vihtori tuli mökin ruuheen soutajakseni. Sousimme niille paikoin, jossa järvi puron kautta purkaa vetensä, ja saadaksemme täkyjä huomispäiväksi heitimme hienoimmat onkineuvomme veteen; mutta vuoden aika oli vielä liian varhainen ja vesi liian kylmää, joten pienemmät kalat eivät vielä olleet nousseet rannikoille. Me muuttauduimme paikalta toiselle ja koettelimme, mutta sama huono menestys kaikkialla; ainoastaan muutamia ahvenia saimme, vaan nekin olivat kovin isoja ongen syötiksi, enkä koukkujakaan aikonut tällä kertaa heittää. Ilta oli kuitenkin ihana, ja minua huvittikin suuresti nuo retket kaikille ennen tunnetuille rannoille. Laululinnut visertelivät, käki kukkui, ja ulapalla näkyivät helakanvalkoiset tirrat leijailevan iltaruskon valaisemain pilvien ja niiden peilikirkkaaseen järven pintaan kuvautuvien varjojen välillä. Olin sinä suvena ensi kertaa veneessä ja tunsin taas saman suloisen ja omituisen mielialan, johon luonnon samalla elinvoimaa uhkuva kuin rauhaisa ihanuus ennenkin oli minut saattanut. Sousimme vihdoin tuonne suurelle karille, johon murto oli tehty neljän sylen syvyydelle, ja niin laskimme kiviriipan. Otin kiposta ahvenen, panin sen pitkäsiimaiseen nokkaseen ja heikettyäni ongen veteen ojensin sen Vihtorille, sillä aikaa kun itse ongin paino-ongella. Neuvoin häntä, että hän heti kohta, kun tunsi nykäistävän, voimakkaasti heilauttaisi raskasta ja jäykkää vapaa; täten kun näet on tapana koukulla onkiessa vastata nykäisyä; koukku tarttuu silloin nieliäkalan suunlakeen. Samassa kavahti poika seisoalleen veneessä molemmin käsin tarttuen vapaan. Omituisen vakavalla äänellä hän samassa huusi: "se on iso kala." Kaikin voimin koki hän vastaan ponnistella, mutta yhä alemmaksi painui vapa. En uskaltanut minäkään tuossa vaaruvassa purressa jättää paikkaani perässä, vaan kehoitin kiihkoisasti Vihtoria ojentamaan vavan minulle; hän yrittikin minua lähestyä, vaan se ei onnistunut. Nojautuen polviini ojentausin vihdoin eteenpäin ja sain vavan kiini silloin, kun sen latvapuoli jo oli syvälle veteen notkistunut. Kauan aikaa sain panna kaiken voimani liikkeelle pitääkseni vapaa, niin että se siiman kanssa muodosti kulman, seikka, joka välttämättömästi on vaarin otettava, sillä jos hauki ne kerran olisi vedessä suoraan linjaan saanut, niin olisi joko siima katkennut tai koukku kalan suusta irroittunut. Useat kerrat sain tuon mahdottoman suuren kalan veden pinnalle, vaan niin etäällä veneestä se aina pysytteli ett'ei Vihtori haavilla ylettynyt. Vähitellen näyttivät hau'en voimat kuitenkin vähenevän ja sen liikkeet tulivat yhä heikommiksi; minäkin olin aivan hengästyksissä pitkällisestä kamppailusta. Vihdoin viimein onnistuin varovaisesti saamaan tuon häikäleen veden pinnalle veneen viereen, ja Vihtori seisoi haavinsa kanssa valmiina; mutta liikutettuna hetken vakavuudesta kun oli, käyttäysi hän niin taitamattomasti, ett'ei tarpeeksi syvälle veteen pistänytkään haavia, vaan pukkasi haavin puitteella vasten hau'en suuta, juuri sille kohdalle, johon koukku oli tarttunut. Kala sätkäytti voimakkaasti purstollaan, niin että vesi pärskyi ympärillä, ja koukkukin irtausi leu'astaan. — Muutaman osan sekuntia lepäsi se ihan suorana veden pinnalla ja ui sitten hiljalleen pois; juova vedessä osoitti vaan sen tien.
Vahingostamme mykkinä katselimme, Vihtori ja minä, hyvän aikaa toinen toistamme. Minä ensiksi äänettömyyden katkaisin ja aloin moittia häntä haavin nahjusmaisesta käyttelemisestä. Itkunsa niellen vastasi poika; "isä voi kyllä todistaa, ett'ei tuota haukia koskaan saada järvestä ylös. Se on isältä vienyt monta uistinta, ja kylän vanha isäntä kertoo sen särkevän kaikki pyydykset, niin hyvin verkot kuin rysät." — Rantalan seppä sai sen kyllä puoleksi veneeseensä, vaan yrittäissään käsin tarttua sen niskaan, putosivat sekä hauki että seppä järveen; hauki jäi sinne, ja seppä sai tuon heilakan ruuhen kanssa, johon järvellä oli mahdoton nousta, uimasissaan haalautua maihin. Vihtori arveli, että sama onnettomuus olisi kohdannut meitäkin, jos olisimme tuon noidutun hau'en saaneet veneeseemme. "Sen näyttäytyminen ennustaa aina onnettomuutta", virkkoi hän; "viime kesänä vei se uuden uistimen isältä, ja samana päivänä repi susi lehmän Kontuvuorella, toisella puolen järveä." Vallan varmana mainitsemainsa esimerkkien todenperäisyydestä, kun hän tuntui olevan, heitin kaikki vastaväitteet sikseen. Tämänpäiväinen seikkailumme vakuutti hänet yhä varmemmaksi luuloonsa, ett'ei tuon hau'en laita ollut oikea.