Aurinko oli jo laskeumaisillaan, kun nostimme kiviriipan ja sousimme kotia, kaunis ilta ja virkistävä seikkailu todellakin erinomaisen ison hau'en kanssa olivat saattaneet minut mitä iloisimmalle tuulelle.
Rannalla työskenteli vielä torppari veneen kanssa saadakseen sitä kuntoon huomispäiväksi. Pysähdyin siihen häntä auttamaan ja lähetin Vihtorin noutamaan tuvasta eväspussia. Pian oli venekin kunnossa, perässä ja keulassa olivat kiviriippain nuorat pujotetut väkipyöräin ympärille, airot, vavat, haavit, liera-astiat, kaikki olivat paikallaan. Sillä välin kun Vihtori teki tulta rannan kivikolle, valmistin minä aterian eräälle laakakivelle pitkällisen iltaruskon valaisemien puiden suojaan, jotka tuolle lämpimissä, vaihtelevissa värinvivahduksissa kimaltelevalle vedenkalvolle loivat pitkiä varjojansa. Illallinen maistui meistä oivalliselta, ja muorin raitis, parahiksi hapan kalja uudesta katajaisesta tuopista oli herkkuinen, virvoittava särpimemme. Ukon kanssa sytytimme sen jälkeen sikaarimme ja kotvan aikaa istuimme rannalla erityisistä maanviljelys-taloudellisista kysymyksistä keskustellen. Aurinko oli jo laskeutunut, jättäen jälkeensä luoteiselle taivaalle punertavan hohteen, joka tänä vuodon aikana sammuu vasta silloin, kun aamunkoi koillisessa syttyy. Valkeilta pilkuilta näyttivät kalalokit luodon yksinäisillä kivillä tuossa himmeässä maisemassa. Lämpimän päivän jälkeen vielä viivyttelevä auer edensi esinettä ja teki valonkin niin kummallisen salamyhkäiseksi. Vihtori porskutteli rannalla, sillä välin kun Hiltu kädet ristissä polvellaan istui eräällä ulkonevalla kivellä veljeänsä kadehtien. Häveliäisyys esti 13-vuotiasta tyttöä minun läsnäollessani tottelemasta veljensä kehoitusta, että seuraisi hänen esimerkkiänsä. Kysymykseeni oliko vesi kylmää, vastasi Vihtori, että illalla on vesi aina paljo lämpimämpää kuin päivällä. Järvestä tultuaan, värisivät kuitenkin hänen päivettyneet jäsenensä, ja hän oikein kiiruhti vaatteitansa päällensä pukemaan.
Levolle mennessämme oli jo käki ja laululintuset vaienneet; ainoastaan laulurastas lasketteli omituisia säveleitään ja ruisräähkä yksitoikkoista narskutustansa.
Aurinko oli jo noussut, kun Vihtori herätti minut, sanoen äitillä kahven jo olevan valmiina. Sieppasin vaatteet kainalooni ja menin rantaan, jossa peseydyin ja pu'in päälleni. Aamu oli jokseenkin viileä, niin että hieno usva lepäsi tyvenen järven yli. Muutamia pilviä näkyi tuon muuten niin kirkkaan taivaan itäisellä ilmanrannalla ja nepä ne herättivät minussa toiveen, että aamun kuluessa vielä hyväkin onkimatuuli saadaan. Vasta tuntia myöhemmin lähdimme järvelle. Isä istui etuhangolla ja Vihtori keskellä venettä. Lykätessämme veneen irti, varoitti Vihiori rannalla seisovaa äitiänsä ja sisartansa, ett'eivät meille toivottaisi "onnea matkalle", sillä se tuottaa aina pahan onnen.
Usva oli nyt haihtunut ja aamu oli ihana; metsän laulajaparvi riemuitsi, yksi ja toinen ukkoteiri puun latvassa kuherteli muistoksi lopetetusta hääajastaan, sillä välin kun sorsat kaislikossa kääkättelivät. Auringon hedelmälliseksi tekemä luonto hurmasi meitä suloisella elävyydellänsä. Yhtä vaikeaa kuin edellisenäkin iltana oli meidän nytkin saada täkyjä. Vuoden aika oli vähän liian varhainen onkimiseen, niin että, paikasta toiseen soudellessamme, emme saaneet muuta kuin joitakuita ahvenia, jotka nekin olivat kovin suuria kalan syötiksi. Vihdoin onnistuin kuitenkin saamaan muutamia särkiä syvältä vedeltä, iänikuisen rantamurron, tuulen kaataman suuren hongan ulkopuolelta, joka juuri osoitti minkälainen jättiläishongikko muinoin on kasvanut järven rannikolla, Kello kun nyt jo oli kahdeksan, niin oli jo aika koettaa onneamme murrokolta tuolla syvemmällä. Järvellä toisiansa seuraavat vihurin puuskat ennustivat tuulista päivää. Kiviriipat heitimme samalle paikalle, jossa edellisenä iltana tuo kuuluisa hauki oli meitä peijannut. Vihtori pelkäsi, ett'eihän vain hauki tänäkin päivänä näyttäytyisi. Tovereilleni jätin lieramadot, niin pitkävapaisia kuin pohjaonkia varten ja itseni varalle jätin vain nuo muutamat säret kalakiulussa. Nämäkin säret olivat kyllä suurehkoja, vaan kun edellisenä suvena usein tästä järvestä olin saanut aina 3-1/2 lb painoisia ahvenia, niin nakkasin hyvällä toivolla veteen lujimmat onkeni. Kauan istuimme nykäisyä turhaan odottaen ja tuuli kiihtyi, niin että lopulta jo alkoi venettä kulettaa. Soudimme takaisin oikealle paikalle ja minä muutin nyt molemmat kiviriipat perään, yksinäinen synkkä pilvi toi mukanaan tuuliaispään ja rankan kuurosateen, mutta meni pian ohitse. Sillä aikaa nykästä hytkäytti koukulla varustettua onkeani aikalailla ja minä haalasin ison ahvenen köntäleen vedenkalvoon, josta jo viime kesäisillä onkimaretkillä harjautunut ystäväni mökkyri sen haavilla korjasi. Ennen kuin myrskyn puuskaus oli ylitse mennyt oli minulla kolme samanlaista körilästä veneessä. Samanlaisen nykäyksen tunsi Vihtorikin pitkävapaisessa ongessaan, vaan ei voinut estää tuota voimakasta kalaa vetämästä siimaa ritvakan vavan kanssa suoraan viivaan: siima katkesi vavan nenästä, ja koko laitos katosi syvyyteen. Häntä ei voitu lohduttaa; joko oli tuo noiduttu hauki käynyt onkeen, tai oli paha onni se onnettomuus, jota hän eilen oli ennustanut. Uusia kojeita silmustaessaan mutisi hän kyllä odottaneensakin, että jotain hänelle oli tapahtuva.
Kova vesisade esti aaltoja kohoamasta, vaikka vihurit puhalsivat; vesipisarat kimmahtivat takaisin korkealle vedenkalvon yli, ja koko järvi kiehui. Yht'äkkiä lakkasi sade, pilvi oli kulkenut ylitsemme, ja aurinko pistäysi esiin. Tuo äkillinen näytämön muutos oli elähyttävä. Märät vaatteemme kuivahtivat nopeasti lämpimässä päivän paisteessa, myrskyn puuskaa seurasi aivan tyyni ilma, ja kohta oli järvikin peilikirkkaana.
Nuo harvat täkysäret olivat loppuneet ja niinpä kiinnitinkin nyt ahvenen suureen koukkuun ja heitin sen veteen. Ojentaessani vapaa Vihtorille pyysi hän päästä siitä erilleen tuon ison hau'en tähden. Annoin vavan mökkyrille, sillä välin kun itselleni kiinnitin samanlaisen syötin pohjakoukkuun. Tunnin kuluessa saimme me kumpikin muutaman naulan painoisen hau'en, vaan sitten saimmekin istua kauan aikaa ilman että kalat nykäisivätkään; puoliääneen leikkiä laskiessa kului aika kuitenkin siksi kunnes vihdoinkin päätimme soutaa maihin ja murkinoida, johon kaikki kolme tunsimme olevamme jokseenkin halukkaita. Vene raikattiin ja kiviriipat nostettiin. Minä viskasin uistimen veteen, ja niin sousimme nyt äkkisyvälle, itäiselle rannalle, jossa metsää kasvoi aivan veden pintaan asti. Mutta äkkiä nosti Vihtori keulassa melakan, kohousi puoleksi veneessä ja huuti: "katso! — katso! — kuppo — minun kupponi, — jonka hauki vei." Me sousimme paikalle, vaan kun Vihtori yritti tarttua siihen, niin katosi se taasen syvyyteen. Tarkastelimme kauan aikaa joka taholle ja Vihtori näytti hyvin alakuloiselta tästä uudesta tapaturmasta entisten lisäksi: "se on varmaankin tuo ilkeä hauki, ja silloin emme koskaan saa sitä emmekä onkeakaan." Tämän viivytyksen aikana olin kerrassaan unohtanut uistimen, ja kun nyt yritin sitä kelata, niin olikin se vajonnut ja tarttunut pohjaan. Samassa poikakin taas huutamaan: "tuolla! — tuolla! — kaukana!" mutta nyt täytyi meidän huovata paikalle, johon uistin oli tarttunut. Kauan nujusimme uistinta irti saadaksemme, sillä se oli tarttunut lujaan syvällä olevien kivien väliin. Paikalla panin mieleeni risteilymerkit, jotta vasta voisin koettaa onkimista tältä syvältä karilta. Suuri oli Vihtorin kärsimättömyys viivytyksen aikana. Lopulla koetin nykäisemällä irroittaa koukkua, ja se onnistuikin, mutta toinen koukuista oli taittunut; tämänkin tapaturman sai "iso hauki" syykseen. Sousimme ulommaksi järvelle päin, ja kohta näkyi kuppo taaskin. Isä huopaili perä edellä ja minä sain vihdoin korjatuksi sekä ongen että kolmen naulaisen ahvenen. "Arvasinpahan kyllä, ett'ei se iso hauki ollut," sanoi Vihtori, "sillä silloin emme koskaan olisi mitään saaneet."
Etäiseen, kauniiseen lahteen matkatessamme kiertelivät tirrat ympärillämme, auringon valossa välkähdellen. Hyvästi muistaen menneen kesän odottelivat ne, että nytkin heittäisimme veteen muutamia kuolleita syöttejä, joita ne kirkuen veden pinnasta tavoittelivat.
Nousimme maihin syvällä kallioisella rannalla, jossa me Vihtorin kanssa ensin otimme järvikylvyn ja sitten ilmakylvyn auringon paahteessa kalliolla. Isä, joksi minäkin Vihtorin tavalla ystävääni torpparia tavallisesti kutsuin, kantoi sillä aikaa ruokasäkkiä maalle ja leikkeli kuusen oksia meidän kuuden kauniin kalan alustaksi vasuun, ja peitteli ne sitten koivun lehdillä auringon suojaksi. Niiden melkoinen suuruus sai palkita paljouden.
Ruoka maistui hyvältä; mutta äidin kalja oli hapannut ja lämmennyt, jonka tähden Vihtori lähetettiin veneellä torpasta viilipyttyä noutamaan. Matka oli pitkä, ja hän viipyi kauan taipaleella. Torpparin kanssa menin sillä välin metsään onkivapoja etsimään. Minä löysinkin muutamia erittäin kauniita katajia, aivan sopivia pohjaonkiin. Useat tunnit veneessä istuttuamme, oli kävely nyt metsässä erikoisen hauska. Havupuiden nuoret näreet levittivät virkistävän sateen jälkeen auringon helteessä suloista ja elvyttävää tuoksuansa. Istahdimme muutamille sammaltuneille kiville korkean havumetsän siimekseen, jossa puiden tuuheat latvat suojelivat meitä puolipäiväauringon säteiltä. Oksiessamme ja kuoriessamme katajia maistui oiva sikaari meille mainiosti. Minua huvitti suuresti silmilläni seurata ahkeraa ja sopuisaa työtä isossa muurahaispesässä. Ahkerat ja ymmärtäväiset pikkueläimet olivat tehneet itselleen mukavia ja sammalista sekä muista vastuksista vapaita teitä. Pitkien välimatkojen päästä hinasivat ne neulasia ja puikkoja pesään, tuohon yhteiskunnan järjestyksen mallikuvaan. Minä hain ja löysinkin etempää toisen pesän, josta vein muutamia kymmeniä muurahaisia muassani edelliseen pesään. Ystäväni, mökkyrikin, katseli vilkkaalla huomiolla sitä taistelua, joka kohta syntyi. Vaikka vieraat muurahaiset olivat samaa lajia, niin hyökkäsivät alkuasukkaat kuitenkin paikalla niiden kimppuun, tappoivat ne ja laahasivat sitte ruumiit pesän sisäpuolelle. Ovatkohan nuo pienet otukset toistensa syöjiä? Vihdoin kuulimme Vihtorin säännölliset aironvedot järvellä ja lähdimme rannalle häntä vastaan. Hiltu sisko istui perässä ja lauloi kovalla äänellä aivan väärin erästä laulua, jonka nuotista en voinut saada selkoa. En tiedä millä seuduin maatamme kansa olisi musikaalinen, vaan ei ainakaan Hämeessä. Järvillä soudellessaan ja teillä vaeltaessaan laulavat useimmat, vaan ani harvoin oikein; sekä tahti että nuotti ovat yhtä paljon rumennetut, kuin itse säveleet ovat rumia ja kirkuvia. Ainoat soinnulliset äänet, joita toisinaan saa kuulla, ovat paimenten huhuilemiset, joita salon kaiku kaunistelee.