Äiti oli lähettänyt ison, uhkean viilipytyn. Ahkeruus oli ilomme, ja lopulla pääsimmekin puulusikkoinemme pytyn pohjalle.
Yhden täkyongen annoin kummallekin lapselle, että kalakippaan onkisivat joitakuita särkiä — tämä on nimittäin ainoa Kankaisten järvessä löytyvä valkea kalalaji, — sillä välin kun me isän kanssa hiukan nukahdimme sammalikolla, tuoksuavan havumetsän siimeksessä.
Olimme ehkä tunnin nukkuneet, kun Vihtori herätti minut sanoen ison hau'en kauan aikaa yhdessä kohden jörröttäneen vedessä kallion vierteellä. Riensin heti veneelle, pujotin sären nokkaseen ja aloin varovasti lähestyä. Välkkyvän vedenkalvon kimallus esti minua kauan näkemästä kalaa. Viimein keksin sen kolmen kyynärän syvyydestä, jossa se ollen yhdessä kohden eviään vain hiljalleen liikutteli. Aika iso, ehkä kuuden naulan painoinen otus se oli. Varovasti laskin syötin kyynärän päähän kalan eteen: se ei liikahtanut. Kotvasen aikaa viivyttelin ennen kuin viimeinkin verkalleen kuletin syötin hau'en suun eteen, mutta silloin se hiljaa peräytyi taaksepäin.
Varmaankin puoli tuntia jatkoin koetuksiani, vaan en kuitenkaan haukia onnistunut saada näykkäämään. Vihdoin nostin onkimaneuvot ylös, asetin kupon tarpeeksi syvälle ja laskin taaskin sären petokalan eteen, joka yhä vain olla jörötti paikoillaan. Tovin istuimme sitten tarkasti vaarilla pitäen kuppoa, vaan kun kauan odotettuani viimein menin kallion reunalle, niin ei haukia enää näkynytkään. Vihtori ja minä riisuuduimme uimaan järvessä, sillä välin kun isä poltteli sikaarinsa loppuun ja Hiltu meihin selin kääntyneenä syyteli pikkukiviä veteen.
Kaikki haalausimme sitten veneeseen; isä hiukan vastusteli Hiltun veneeseen tuloa, "vaimoväellä näet kun aina on paha onni mukanaan"; mutta Vihtori väitti, ett'ei häntä vielä voitu vaimoväkeen tukea, ennen kuin hän oli "koulun käynyt", ja hänen ajatustaan puollustin minäkin. Lahden pohjukassa kasvoi kaisloja ja niiden ulkopuolella lumpeen lehtiä ja muita vesikasvia; täällä laskimme kiviriippamme ja heitimme veteen hienoimmat lieraonget. Ahvenia lähti sitten niin paljon kun vetää ennätimme, ja Hiltulla se olikin paras onni. Ääneen hän nauroi joka kerta kun ahvenen järvestä nosti; hänen naurunsa oli paljoa soinnukkaampi kuin laulunsa. Vihdoin houkutteli hän meidätkin nauramaan. Vihtori sai hänelle lieroja panna onkeen, ja tyttösen hentomielinen vastenmielisyys tuohon asiaan oli hänestä kovin joutava.
Ahvenet olivat kovin pieniä kaloiksi ja kovin suuria syöteiksi; mutta saatiinpa toki joku särkikin, niin että kalakippa vihdoin oli paraiksi täynnä.
Aurinko ei enää paahtanut niin kuumasti, varjotkin kävivät yhä pitemmiksi ja selvemmiksi, samoin kuin valon värinväreetkin yhä enenivät muuttuen enemmän vaihtelevaisemmiksi kuin puolipäivän aikaan, ja Hiltu muistutti, että hän harvoin on nähnyt järven olevan niin pitkän kuin nyt. Usealta taholta kuului käen kukuntaa, pienet linnut, jotka keskuspäiväksi olivat vaienneet, virittivät uudelleen lirityksiään, ja nopeasti pitkin veden pintaa rannan ulompain kivien välitse lennellessään laskivat rantaraukat vilkkaita piipatuksiaan. Lahdelman välkkyvään vedenkalvoon heijastuivat taivaan pilvenhattarat ja rannan lehtevä metsä; mutta ulohtaammalla kimalteli veden pinta kuin hopeinen hohde.
Kiviriipat hinattiin veneeseen ja me sousimme edelleen koettamaan onneamme suurimpain kalojen onginnassa syvällä olevan murrokon luota. Matkalla sivuutimme pienen, kauniin saaren, jonka rantakivillä hyppelevä kiliparvi määkien pyyteli päästä veneeseen. Ylhäällä pilvien tasalla leijaili haukka, ja kirkuen lensivät tirrat sitä vastaanottamaan. Hiltu kertoi haukan viime pyhänä, äitin juuri ääneen Raamattua lukiessa, vieneen mustan kauan, joka koko kevään oli muninut useampia ja isompia munia kuin tuo ruskea, "joka vielä päälle päätteeksi itse syö munansa, ell'ei vaan varaansa pidä."
Kärsivällisesti viivyimme me nyt kauan aikaa syvimmän murron luona turhaan, nykäisyä vartoen ja yhtä huono oli menestyksemme sitten kaikilla muillakin murrokoilla. Hiltu oli hyvin nyreissään Vihtorin epähienosta arvelusta, että ehkä hän muka kuitenkin oli syynä huonoon onneemme. Vähää ennen auringon laskua olimme taas tuolla suurella karilla syvän murrokon luona, ja sieltä sainkin nyt pohjaongella kaksi 3-naulaista ahventa. Heikko tuuli oli nyt kerrassaan lakannut ja peilikirkkaana päilyi ympärillämme järvi, ja kun tuollaisella ilmalla ei voi toivoakaan näykkäämistä, niin sousimme kotia, Vihtoria huvitti soutaa oikein voimainsa takaa ja tätä tehdessään joutui hän niin sukkelaan tahtiin, että isällä etuhangoilla istuessa oli tuiki vaikea seurata muassa. Koko päivän olin tarkannut sitä sydämmellistä, luottavaista ja molemmin puolin kunnioittavaa seurustelua, joka vallitsi isän ja lasten välillä. Tuo kaunis suhde on yleisempi etäämpänä olevissa, köyhissä taloissa kuin rikkaissa talonpoikaistaloissa ja kylissä.
Mökin rantaan laskimme maihin, ja kun olimme veneen puhdistaneet, laittaneet kojeet tarpeelliseen kuntoon ja täkyastian veteen upottaneet, katselimme saalistamme, sillä aikaa kun Vihtori oli puntaria noutamassa. Ahvenet painoivat yli 2-1/2 naulan, muutamat 3-1/2. Ainoastaan se, joka katkasi Vihtorin ongensiiman, oli syönyt lieroa, kaikki muut eläviä täkyjä. Tämä on tavallista Kankaisten järvellä etenkin kesän alkupuoliskolla. Se, joka vaatii vilkasta näykkimistä ja paljo kaloja saadakseen jotakin hupia onkimisesta, ei olisi tähän päivään ollut tyytyväinen. Kaksitoista tuntia olin onki kädessä istunut ja vain kahdeksan kalaa saanut. Minusta oli koko päivä kuitenkin juhlallisen hauska. Mieleeni juolahti vanhan onkimataidon opettajani lause: "Suurin hupini kauniina kesäpäivänä on onkia, kaloja saamatta, lähinnä sitä onkia ja saada kaloja." Mutta ei joka päivä kaikista järvistä saakaan kuutta kolmennaulaista ahventa samana päivänä. Hau'et painoivat toinen 3 ja toinen 4-1/2 naulaa. Sillä välin kun äiti edellisenä suvena annetun ohjelman mukaan keitti pikku-ahvenista kalalientä, käväisin minä uimassa järvessä, ja sen jälkeen joimme ukkelin kanssa totia tuolla tavallisella rantakivellä. Hän kertoi minulle, miten tukalaa oli ollut tulla toimeen tuolla huononpuoleisella mökin paikalla, kun hukka joku vuosi sitten vei heidän ainoan lehmänsä. "Kaikki mitä talviajoilla tienasi", sanoi hän "meni meidän kaikkien ylläpidoksi, ja jollei lampaita olisi ollut ja äiti niin ahkerasti villoja kehrännyt ja kutonut sukkia, joita lapset kaupunkiin myytäväksi kantoivat, niin emme olisi sinä keväänä mitenkään voineet ostaa vasikkaa, josta nyt aikojen kuluessa kuitenkin on kasvanut ja varttunut hyvä lypsylehmä; mutta lapset surkastuivat sillä välin, ja nyt vasta viime vuoden seudussa ovat he jälleen kostuneet; vaan kernaita he — Jumalan kiitos — ovat olleetkin auttamaan vanhempiansa missä ovat voineet. Koko suven voi äiti joka viikko myydä pari naulaa voita, jonka lapset lauantaisin kantavat kaupunkiin, ja talvella piisaa maitoa ainakin lapsille asti."