Kun Hiltu tuli ilmoittamaan, että kalaliemi oli valmiina, pyysin häntä kantamaan sen tänne hauskalle rannikolle, jolla söimme iltasemme, kuten eilen illallakin. Aurinko laskeusi veripunertavan pilven sisään ja auer katosi, kaikki välimatkat lyhenivät, savu kodasta, jossa äiti vasikalle juotavaa keitti, painui maata vasten, pääskyset lentelivät pitkin veden pintaa, palokären ääni kuului metsästä, ja järvellä huuteli kuikka; selvä oli, että sään muutos oli tulossa.
Hyvin olin unta varten varustautunut, oltuani kokonaisen päivän raittiissa ilmassa, ja heittäysin levolle, nukuin souvattamatta kello kuuteen asti aamulla.
Kuten tavallisesti, menin nytkin rantaan, peseysin ja lopettelin pukeutumistani. Taivas oli umpipilvessä, lyyjynharmaana sateisen näköinen, järvi näytti synkältä ja kolkolta mustanharmaine aaltoineen ja kylmä pohjainen tuuli puhalsi herkeämättä. Nostin kala-astian järven pohjasta: ainoastaan viisi särkeä oli enää elossa. Tällä ilmalla ei ollut ajattelemistakaan saada useampia täkyjä; kuitenkin päätin lähteä karille koettamaan onneani noilla muutamilla jälellä olevilla täkykaloilla.
Isä ja minä otimme naukun ja söimme vahvan eineen, sitä paremmin voidaksemme kärsiä vilua järvellä. Vihtori kävi niin alakuloiseksi, kun nostimme kysymyksen, että hän tällä kertaa saisi jäädä kotia, niin että hänet kuitenkin täytyi ottaa mukaan. Sousimme syvimmän murrokon luokse ja laskimme perästä molemmat kiviriipat. Tunnin verran istuimme vilusta väristen ja nykäisemistä odotellen. Avojaloin istui Vihtori keskiteljolla huulet sinisinä; suun täysi kylmää totia lämmitti häntä hiukan. Kysymykseeni, eikö hänen nyt haluttaisi olla kotilieden ääressä, vastasi hän: "Kunpahan edes nykäseisi"; ja todellakin — samassa vedin minä ylös mustapintaisen kolmen naulan painoisen körilään, jolla oli niska sammaleessa. Yksiin aikoihin haalasi isäkin syvyydestä toisen, pyöreän kun porsaan, ja niin sitä jatkettiin. Suu leveässä hymyssä tyytyväisyydestä katseli Vihtori noita meluavia, vanhoja ukkeleita, jotka räpistelivät veneen pohjalla, levitellen vahvoja leukojaan ja näytellen koreita kitaksiaan. Joka nykäisyllä meni täky, ja kuudes ahven tarttui kuolleeseen särkeen, jonka veneestä löysimme.
Katumoikseni kävi nyt, että olin kalakipasta nakannut kuolleet säret kissalle, joka rannasta lähteissämme kehrätä hyrräsi ja selkäänsä köyristeli vieressämme. Turhaan odotimme, että kerrankaan mato-onkia nykäisisi, ja kun täkyjen onkimista näin kolkolla ja tuulisella ilmalla ei voinut ajatellakaan, sousimme mökille, jossa viivyttelemättä valmistausimme kotimatkalle. Vihtori auttoi minua siimoja vavoista irroittaessa. Suuri oli hänen ilonsa muutamista antamistani onkimaneuvoista. Kun kaikki olivat järjestyksessä, joimme me erokahvet yhdessä. Vaikea oli saada emäntää määräämään, mitä olin velkaa hänelle, ja kun annoin minkä katsoin soveliaaksi vierasvaraisuudesta ja kestityksestä heidän köyhässä kodissaan, kursaili hän vastaan arvellen, ett'ei ollut oikein ottaa rahoja "maitopisarasta ja muusta sellaisesta, josta hän itsekään ei ollut mitään maksanut." Kaikki pukeusivat he sitten pyhävaatteisiin ja seurasivat minua kylään. Minkäänlaista ajotietä ei mökille ollut, Vihtori talutti hevosta, joka ei vielä ollut ehtinyt kostuakaan ruo'an puutteen ja vaivojen jälkeen talvis-ajoilla, ja toiset kantoivat kapineitani. Kun mökkyri oli valjastanut hevosensa kylään jättämien ajoneuvojen eteen, kutsui äiti Vihtorin syrjään, ja kun palasivat, oli äiti avojaloin, ja poika oli köyttänyt jalkaansa hänen ruojuvensa. Nyt kuli hyvästijättö: ääneti niijasi Hiltu ja kätensä hameseen pyyhittyään ojensi äiti sen minulle sanoen, "että isä ja lapset usein ovat arvelleet ett'eiköhän se herra pian tule kalastamaan. Jos hän vain saisi ennen tiedon tulostaan, niin kyllä olisi tupa paremmassa kunnossa, kuin tällä kertaa."
Vakavasti kättä lyöden otin isältä jäähyväiset. Vihtori hyppäsi takapuolelle, ja hölkkäjuoksua ajelimme kaupunkiin.
Nämä hyväsydämiset ihmiset saattoivat minut arvelemaan, että perhe, jossa rakkaus ja uutteruus vallitsee, on kaikessa puutteessaan ja köyhyydessään onnellisempi, kuin monen rikkaan tilanhaltian perhe, jossa itsekkäisyyys ja riitaisuus on mielet kylmentäneet.
PUUTIS'EN ILVESAJO KALVOLASSA JOULUJUHLINA 1882.
Vanhasta ilveskoiraparista oli minulla enää vain Boi jälellä, sitten kun tuo oivallinen, vaikka vanha ja yksisilmäinen Pan, suureksi suruksi ja kaipaukseksi minulle ja monille ystävilleen, oli edellisenä jouluna muutamalla ilvesjahdilla myrkytyksestä kuollut Janakkalassa. Vielä oli ilvesajossa koettamatta tämän penikka, isänsä kaima. Tosin oli tuo nuori yhdeksän kuukautinen Pan ollut muassa muutamilla jänisjahdeilla myöhään syksyllä ja silloin hyvin kunnostanut itseänsä; mutta kelvollisen Boin vertaisen toverin halusin sille kuitenkin hankkia. Useille tahoille kirjoitettuani ostin ystäväni Wn. kanssa Hektor nimisen kuuluisan ilveskoiran eräältä taitavalta ilveksen ajajalta Tammelassa.
Ainoastaan kerran oli minulla aikaa ensilumen tultua lähteä metsälle.
Kokonainen päivä kului minulta ja Boilta ilvestä ahdistaessa
Kontuvuoren saloilla; mutta pimeys saavutti meidät, ilves pääsi
käsistämme ja minun täytyi palata kaupunkiin.